Leipää ja hilloa

Leivänleivontaohjeiden etsijoille: Leipäreseptejä julkaisevia blogeja löytyy täältä.

Uunituoretta leipää! Olen saanut eniten kommentteja leivänleipomista käsittelevään postaukseeni: viimeisimpänä Anonyymi kyseli ohjetta yleiskoneen käyttöön, ja nyt vielä Anne kyseli punasipulihillon reseptiä. Vastaan nyt tässä molemmille.

Leipätaikina yleiskoneella

Tai oikeastaan leipomisasiassa puheenvuoro on Miehellä:
"Ensin lämmitä neste ja liuota hiiva ja sokeri tai hunaja siihen. Sitten neste kulhoon ja jauhot, joihin on sekoitettu suola, perään esim. kolmessa erässä. Rasvaksi mielellään pehmennyttä voita, joka heitetään sekaan vaivaamisen loppuvaiheessa. "

Vaivausaika on vaihdellut, mutta paras lopputulos on tullut, kun kone kävi noin vartin hitaalla (nopeus 2) nopeudella. Taikinasta tulee enemmän tai vähemmän koukkuun tarttuva möykky, joka on joskus melko pallomainen, toisinaan taas "verkkomainen". Syynä ilmeisesti on sekä taikina koostumus että vaivaamiseen käytetty aika. Meillä on kuitenkin takana vasta noin 10 kerran leipomiset. On annettu nousta kauan, taikinana noin puoli tuntia - kolme varttia ja leipinä noin puoli tuntia.

Olemme jutelleet leipomisesta monien kanssa, ja joulupukki toi Jan Hedhin leipäkirjan. Kaikkien asiantuntijoiden mukaan (Mummo, Naapurin Emäntä ja Kokkivävy sekä Hedh) vaivata saa melko pitkään. Monien keittokirjojen varoitus liian pitkästä vaivaamisesta sitkon menettämisen pelosta on kyllä kysyttäessä ollut tuttu, mutta kukaan ei ainakaan myöntänyt, että näin olisi käynyt.

Esim. Hedhin kirjan mukaan taikinaa vaivataan yleiskoneella yhteensä 20 minuuttia ja suola lisätään vasta loppuvaiheessa. Kirja on melkoinen tietopaketti leipomisesta, siinä jopa neuvotaan tekemään omaa hiivaa, mutta lähes kaikki ohjeet vaativat kahden päivän operaation juurineen ja esitaikinoineen. Emme ole vielä ryhtyneet sellaiseen, mutta lupaan raportoida.

Olemme syöneet leipää paljon. Epäonnistunutkin kokeilu on maukasta uunilämpimänä ja pakko myöntää, että huonostikin noussut sämpyläjauhoista tehty leipä voittaa kaupan valmiiksi viipaloidut. Leivän päällä on erityisesti jouluna mennyt maksapateeta (halusin ehdottomasti karpalopateeta, joka oli puolen kilon pakkauksessa) ja punasipulihilloa.

Punasipulihillo

Löysin ohjeen Toivekoti & puutarha -lehdestä nro 1/2008. Siinä tämän nimi on sipulimarmeladi. (Suluissa oma versioni)

ainekset:
5 sipulia
0,5 dl rapsiöljyä
4 mausteneilikkaa
0,5 dl juoksevaa hunajaa
2 dl punaviiniä
suolaa ja vastajauhettua pippuria

- Kuori ja leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.
(Me hyödynsimme Kenwoodia vetelemällä punasipulinpuolikkaita viipalointiterällä)
- Kuullota sipulia kevyesti padassa noin 10 min. Älä ruskista. (Käytin rypsiöljyä)
- Lisää mausteneilikat, hunaja ja punaviini. Mausta.
(Panin neilikoita enemmän kuin 4 ja lisäksi rosmariinioksia.)
- Anna hautua kannen alla noin puoli tuntia. Sekoita välillä. Tarjoa haaleana tai
huoneenlämpöisenä.
(Kun hillo oli valmis, se tuntui minusta tosi happamalta ja lisäsi hunajaa pari lusikallista, mikä ei lopulta olisi ollut tarpeen. Maku muuttui jäähtyessä ja lopputulos on mukavan makea. Panin kolmeen vanhaan hillopurkkiin, joita oli Siskon ohjeen mukaan pidetty kuumassa uunissa.)

Yksi purkki on kohta syöty itse, toinen meni Miniälle ja Vävylle Tapaninpäiväaterialle ja kolmas odottaa jääkaapissa. Viemme sen Siskolle tuliaisiksi. Lehden kuvassa ilmeisesti keltasipulista tehty hillo on aneemisen väristä, mutta punasipulista ja punkusta tulee kauniin punaista.

Sain joulupukilta lahjaksi kameran, joten kuvia leivistäkin on tulossa, kunhan ollaan parempien kaistojen äärellä.

Hyvää joulua!

Nyt on siivottu ja jouluruokaa ostettu.
Kuusi on kaadettu, tuotu sisään ja koristeltukin.
Leipää leivottu ja punasipulihilloa keitetty.
Ja joulun alkamisen merkiksi suklaarasia avattu!

Hyvää joulua kaikille!

Joulu painaa päälle

Olin Siskon kanssa lyhyellä "viikonloppuvapaalla" Helsingissä. Kävimme YL:n joulukonsertissa ja shoppailimme joululahjoja. Kaupat olivat päivällä täynnä asiakkaita ja kadut illalla täynnä pikkujoulujuhlijoita. Tungos ja kulkijoiden väistely alkoi käydä meitä pikkukaupungin tyttöjä vähän hermoille, mutta kivaa oli silti.

Tykkään järjestellä joulua ja kulkea kaupugilla ihastelemassa joulukoristeltuja ikkunoita ja katuja. Kuva on Kolmen sepän patsaalta ja huono, mutta minua jotenkin huvitti tuo mikä lie mökki keskellä kaupungin valoja.

Tykkään myös ostella lahjoja. En ole koskaan ostellut krääsälahjoja, mutta tänä jouluna olen erityisesti hankkinut käyttötavaraa. Kynttilöitä lukuun ottamatta en ole ostanut uusia koristeitakaan.

Johtuneeko kuluttamisen miettimisestä, mutta tänä jouluna ovat varsinkin mainokset alkaneet ärsyttää? Aiemmassa tekstissä jo listasin tavaroita, joita kodinkoneliikkeet mainostavat joululahjoiksi ja joita ilman tulee helposti toimeen. Samojen liikkeiden tv-mainokset ovat myös ärsyttäviä, erityisesti se, jossa miesääni toivoo maailmanrauhaa ja sitten paria monen sadan euron laitetta, kiitos.

Lauantain toiseksi paras hetki oli ehkä illallinen Farouge-ravintolassa: ihanaa ruokaa, jonka mausteisuus oli jotenkin jouluista, rennon kohteliasta palvelua (ja komeita tarjoilijoita) ja rauhallinen ympäristö. Jos siellä oli joulukoristuksia, ne eivät jääneet mieleen. Musiikki oli itämaista, mikä oli mukava poikkeus kauppojen joulumusiikkiin. Illallinen olikin tervetullut rauhan hetki jouluhässäkän keskellä.

Viikonlopun paras hetki oli kuitenkin ilman muuta konsertti Temppeliaukion kirkossa. Kuulimme tuttuja ja tuntemattomia joululauluja ja pääsimme jopa itse laulamaan "En etsi valtaa, loistoa".

Ai niin. Kahviloita. Emme ehtineet istuskella missään kahvilassa, mutta ostimme hyvät leivokset Herkusta ja ihania macaroneja Cochon-nimisestä kahvila-konditoriasta. Hiukan huvitti, että konsertin jälkeen menimme majapaikkaan keittelemään teetä ja syömään leivonnaisia emmekä lähteneet pikkujoulutunnelmiin. Olimmepa sitten seuraavana aamuna taas pirteinä kiertelemässä kaupungilla ennen junan lähtöä.

kapteeni + kätilö + lääkäri + opettaja = Nobelin rauhanpalkinnon voittaja

Martti Ahtisaari piti eilisessä Nobel-seremoniassa hienon puheen. Minua ihastutti sekä puheen sanoma että sen kohta, jossa hän sanoi kriisinhallintatyössä tarvittavan laivan kapteenin, kätilön, lääkärin ja opettajan taitoja.

Minusta oli mukava olla opettaja. Oli kiva kuulla, että opettajan ammattitaito kelpaa kovissakin paikoissa. Olen jostakin lukenut, että Ahtisaaren käytöksestä heijastuu opettajatausta, että hän kuuntelee - ja varmaan lukeekin - aina kynä kädessä. Hänen puheessaankin oli optimismia, joka on minusta tyypillistä opettajille. Asiaan kuin asiaa voi vaikuttaa, jos on tahtoa. Eikä huonoa käytöstä tule sallia.

Lisäksi oli lohduttavaa jälleen kuulla, että koulumenestys ei lopulta merkitse niin paljon kuin koulussa helposti tulee ajateltua. Saman päivän uutisissa nimittäin näytettiin Ahtisaaren vanhaa koulua ja taustalta kuului luento tms., jossa kerrottiin hänen ylioppilastodistuksensa arvosanat. Äidinkieli taisi olla C, eivätkä muutkaan aineet älliä olleet.

Pidin myös Ahtisaaren puheen kohdista, joissa hän korosti tiimin ja ryhmän merkitystä. Kaikillehan tiimityö ei välttämättä sovi, mutta hyvä työporukka voi kirkastaa yksinäistäkin työtä tekevän päiviä. Konfliktien ratkaisussa ei toki muuta vaihtoehtoa olekaan: on pakko istua saman pöydän ääreen eri osapuolten kanssa.

Onnea Martti Ahtisaarelle ja hänen tiimilleen!

Näitä en ainakaan tarvitse - enkä halua

- karaokesoitin
- kotiteatteri
- kuivausrumpu
- kahvinkeitin
- rikkaimuri
- olkavarsiverenpainemittari
- shiatsu-hieromaistuin
- yhdistetty epilaattori ja ladyshaver
- soda stream -limukone
- mikki hiiri -vohvelirauta
- mikki hiiri -suklaaputous

Ja tässä oli lahjavalikoimaa vasta kahden sähkötarvikeliikkeen mainoksista. En arvostele ketään, joka katsoo tarvitsevansa mikki hiiren kuvan vohveleihin polttavan raudan, mutta olen aika onnellinen, etteivät nuo sähköä kuluttavat vehkeet ainakaan minun kaapeissani vie tilaa edes joulun jälkeen.

Tosin tässä ikääntyessä ei tiedä, milloin alkaa tarvita omaa verenpainemittaria ja milloin ei enää taivu sheivaamaan sääriä höylällä.

Alkoi muuten mainoksia selatessa myös nolottaa: sen verran monta laitetta meiltäkin löytyy. Mutta sen lupaan, etten koskaan osta suklaaputousta!

42

"Lopullinen vastaus" ja nykyinen ikäni. Mietin jumpasta ajaessani, miten elo ja olo eroavat siitä, kun olin 24.

Joitakin huomioita:
- Jumpassa ei taivu sitäkään vähää jota 24:na taipui.
- Vaikka kiloja on enemmän, ovat vaatteet tyköistuvampia. Johtuu totta kai muodista, mutta myös itsetunnosta.
- On oppinut, että lähes kaikesta selviää, vaikka se ei helppoa olisi.
- Kremppoja ja kramppeja on enemmän kuin toivoisi, sellaisia nolojakin, josta nuorena vain luki jostain ET-lehdestä.
- Juo ja jopa tykkää kuivasta valkkarista ja täyteläisestä punaviinistä. Ei suostuisi juomaa Marlin helmeilevää omppua kuin nostalgiamielessä ehkä lasillisen.
- Ajattelee enemmän, että muitakin on olemassa. (Vaikka lapsettomana on varmaan keskimääräistä itsekeskeisempi.)
- Enää ei jaksaisi istua pubissa klo 22 jälkeen, vaikka seura olisi mukava ja paikka puolityhjä.
- Pitää yli viisikymppisiäkin miehiä seksikkäinä ;)

Joululahjoituksia

Joulun alla riittää erilaisia keräyksiä. Tuntuu, että vanhojen tuttujen lisäksi pitäisi osallistua vielä uusiin. On Hyvä joulumieli -keräys ja lahjoituspuhelin venäläisille lapsivangeille. On Pelastusarmeijan joulupata ja kauneimpien joululaulujen kolehti. Ihan jokaiseen en toki osallistu, vaan yritän päättää pari, joita kannatan.

Lisäksi täytyy päättää, minkä järjestön joulukortteja ostaisin. Olen vuorovuosina ostanut Simpukka-yhdistyksen, Pelastakaa lapset ry:n ja Unicefin kortteja. Jotenkin lapsettomuus herkistää osallistumaan lasten hyväksi meneviin keräyksiin.

En siksi voinut kuin marssia lelukauppaan luettuani Nuorkauppakamarin Joulupuu-keräyksestä. Siinä lahjoitetaan uusi tai itse tehty lahja, joka sitten Nuorkauppakamari toimittaa eteen päin yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa vähävaraisille perheille ja huostaanotetuille lapsille.

Eihän tällaisia keräyksiä pitäisi olla olemassa. On surkeaa ajatella, että on perheitä, joissa vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty järjestämään lapsille joulua, tai lapsia, joiden on parempi olla vanhemmistaan erossa. Ajatus joulusta ilman yhtään lahjaa sai minut liikkeelle. Samalla reissulla tapasin vanhan Työkaverin, joka kertoi lahjoittavansa neulomansa nutun samaiseen keräykseen.

Usein ihmiset arastelevat rahan lahjoittamista, "kun voiko sitä olla varma että se menee oikeaan tarkoitukseen". Tässä keräyksessä vastaanottaja saa annetun lahjan jo parin viikon kuluttua.

En osta mitään joku toinen päivä

Perjantaina oli Älä osta mitään -päivä. Sain siitä vihiä ainakin Halo Efektin ja Maurelitan kautta. Liityin jopa aiheeseen liittyvään Facebook-ryhmään tai johonkin.

Sitten Sisko soitti minulle perjantaina juuri, kun kiertelimme Ikeassa. Totta kai hänen piti vitsailla Porkkanamafiasta ja kuluttaja-aktivismista, enkä voinut muuta kuin myöntää: tähän tempaukseen en lähtenyt mukaan.

Tämä viikonloppu on harvinainen tänä syksynä: olemme Miehen kanssa kahdestaan mökillä. Jostain syystä kesän jälkeen ei monta tällaista viikonloppua ole ollut, joten en halunnut ehdottaa Miehelle, että lämmittäisimme purkkihernekeittoa. Tosin tämän päivän ruokalista meni uusiksi, kun löysin kalafilepaketista madon. Ohut valkoinen matonen kiemurteli paperilla niin, että ruokahalu meni, melkein.

Kävimme siis ruokakaupassa, mutta myös Jumbossa ja Ikeassa. Ostimme joululahjoja ja uudet pussilakanat Stockmannilta (-20 % alennus) sekä uuden yöpöydän sieltä Ikeasta. Mökille ajaessamme juttelimme päivän teemasta: herkkujen lisäksi tarpeettomiksi ostoksiksi voisi laskea pöytäkynttilät ja lasiastian, joista rakennamme adventtikynttelikön. Kaikki muut ostokset olivat joko ruokaa tai pitkäaikaiseen käyttöön tarkoitettuja tavaroita. Joululahjoiksikin menee tänä vuonna erityisesti käyttötavaraa: pyyhkeitä, astioita ja vaatteita. No kirjoja tietenkin, mutta eivät ne minusta turhuutta ole. Niin kuin eivät ole lelutkaan - duplot ja legot - niillä leikkii vielä monta lasta.

En halua pitää adventtikynttilärakennelmaakaan turhana. Meillä oli tänään mukava päivä, kun Mies teki kynttilöihin plootulevyt numeroineen ja minä tein havukransseja. Alamme pikku hiljaa valmistella joulua. Seuraavien neljän sunnuntain aikana sytytän kynttilät ja hiljennyn hetkeksi.

Otsikon mukaisesti olen ostamatta jonakin toisena päivänä. Aika monena itse asiassa. Vaikka käynkin usein kaupassa, niin en sentään joka päivä. Ja tärkeämpää kuin kuinka usein ostaa, lienee se, mitä ostaa.

(Kuva on hieman huono. Kännykkäkamerassani on ilmeisesti jotain vikaa, mutta tunnelma varmaan välittyy)

Nyt loppui leivän osto

Mies tuli eräs päivä kotiin ja kertoi, että Gigantissa olisi yleiskone tarjouksessa. Tiesin heti, että hän tarkoitti jotakin Kenwoodin mallia. Hän on puhunut sellaisen hankkimisesta jo pitkään, ja kun olen toppuutellut kalliin laitteen hankintaa, niin hän jopa lupasi sitten leipoa leivät.

Ilmeisesti Kenwood uusii mallistoaan, joten saimme ison yleiskoneen normaalia halvemmalla. Silti euron alle 500 tuntui kovalta summalta. Tosin tiedän, että tässä on meille laitetta parhaimmillaan vuosikymmeniksi. Tapasin juuri tänään vanhan Työkaverin, joka kertoi vieläkin tekevänsä taikinaa vuonna 1979 hankitulla koneella.

No, kone seisoo nyt työpöydällä, ja sillä on jo tehty sämpylöitä, pullaa, leipiä ja blinitaikinaa. Äänekäshän se on, mutta tekee pullataikinan viidessä minuutissa. Emme ole laskeneet, kuinka paljon esim. puolen litran leipätaikinan ainekset maksavat, mutta uskon, että itse tekemällä leipä tulee halvemmaksi. Tosin koneen hankintahinnalla olisi ostettu aika monta limppua!

Tärkeämpää kuin hinta on minulle yhdessä tekeminen ja leivän maku. Bonuksena on myös vähäsuolaisuus ja kuitupitoisuus. Jo ensimmäiseen sämpylätaikinaan panimme auringonkukan ja kurpitsan siemeniä, enkä malta odottaa, että saan uunituoretta pähkinäleipää. Pähkinäleipä vuohenjuuston ja jonkin hillon kanssa on herkkuani.

Voi olla, että Miehen into ei kauaa kestä, mutta jos kerran kahdessakin viikossa jaksaa sämpylät pyöräyttää ja pakastaa, niin kaupan leipää ei kovin usein tarvitse ostaa.

Kerääkö kukaan enää kapioita?

Olen kuluvana vuonna päässyt ostelemaan lahjoja nuorille, jolloin olen kysynyt, kerääkö kyseinen päivänsankari jotain astia- tai aterinsarjaa tai muuta, mitä sopisi lahjaksi hankkia. Kukaan ei kerännyt.

Aloin siis miettiä, onko kapioiden kerääminen jo kadonnutta kansanperinnettä. Onko tässä taas yksi asia, josta voin kertoa sukulaislapsille menneen ajan tapana? He sitten istuvat ja ihmettelevät, että ennen ostettiin tavaroita varastoon?

Piti oikein tarkistaa Kielitoimiston sanakirjasta vuodelta 2006, onko siinä enää mainittu sanaa kapiot. Sanakirjan selitys kuuluu seuraavasti: kapiot = vaatetavarat, jotka morsian myötäjäisinä vie uuteen kotiinsa. Ommella kapioita.

Vaikka olen pussilakanasukupolvea, olen kerännyt kapioita. En sentään ole ommellut. Itse ommeltuja ja kirjailtuja liinavaatteita on tosin kaapissani, mutta ne ovat äidin tai anopin peruja.

Mutta siis jo melko nuorena tyttönä sain Mummolta ja erityisesti Kummitädiltä lahjaksi milloin pyyheliinan tai tyynyliinan, milloin joitakin keittiövälineitä. Niitä kaikkia kutsuttiin kapioiksi. Yhdellä kaverillani oli jopa vanha kapiokirstu, jossa hän säilytti saamiaan lahjoja. En lahjoista silloin teini-ikäisenä tietenkään hirveästi perustanut, mutta kun lähdin opiskelemaan, oli kiva pakata mukaan liinavaatteita ja astioita. Eipähän tarvinnut kaikkea heti ostaa.

Viimeisin tapaus lahjaa miettiessä oli sellainen, että aikani kyseltyäni lahjaideaa sain päivänsankarilta sähköpostia tyyliin "siis mitä astioita". Ihan kuin nuoret eivät tajuaisi koko kysymystä. Mutta ehkä he ajattelevat, että kun muutto omaan kotiin sitten joskus koittaa, niin tavarat käydään vain hankkimassa. Saattavat yllättyä, niin kuin eräs sukulaisnuori, joka oli ihmetellyt, miten paljon vessapaperikin maksaa.

Tiedän, että toivelistalla on aina ensimmäisenä raha, mutta minä en pidän rahan antamisesta lahjaksi. Minua saa pitää ihan vapaasti naiivina, mutta ajattelen, että lahjan yksi tarkoitus on olla muisto. Olen kuitenkin sen verran käytännöllinen, että minusta lahja voi myös tarve-esine. Kun kaadan teetä ihanan turkoosiin ja ruskeaan mukiin, niin muistan, että Kaverit toivat ne minulle syntymäpäivälahjaksi.

Kotkan uusin kahvila

Sisko on ehtinyt jo kommentoida, että olen kirjoittanut kaikesta muusta paitsi "kirjoista, kahviloista ja kukkapenkeistä". Tässä siis raportti Kotkan uusimmasta kahvilasta. Voisin jopa sanoa parhaimmasta.

Cafe Arome avasi ovensa Keskuskadulla tänä syksynä. Olen ehtinyt käydä siellä muutamaan otteeseen. Omistaja on kuulemma turkkilaissyntyinen ja kondiittori on kotoisin Istanbulista. Pullat ja leivokset ovat mahtavia. Tarjolla on myös suolaista, joita en ole vielä maistanut: korvapuusti tai brownie ovat tähän mennessä vieneet voiton sämpylöistä ja jopa erikoisen näköisistä tonnikalakierteistä.

Kahvilan sisustus on moderni, seinustalla on pitkä sohva ja pieniä pöytiä, isot ikkunat tuovat valoa ja kaiken kruunaavat valaistu vitriini ja peilitaustaiset hyllyt, joilla on isoissa lasipurkissa suklaakarkkeja. Leivonnaisten lisäksi ostettavana on myös suklaakonvehteja ja -karamelleja.

Leivonnaisvalikoima on runsas: croisantteja erilaisin täyttein, pikkuleipiä samoin, pullaa eri muodoissa ja leivoksia. Osa leivoksista on pyöreästä kakusta leikattuja paloja, osa isoja nelikulmaisia. Niissä on täytteenä jonkinlaista kreemiä, joka ei muistuta lapsuudessa syötyä voikreemiä, vaan on jotenkin kevyempää. Kevyt kuvaa tässä vain tuntumaa suussa, ei kalorimäärää.

Kävimme tänään Miehen kanssa hoitamassa asioita, jonka jälkeen halusimme kahville. Hienon näköisen krokantti-karamellileivoksen lisäksi Mies osti suklaasydämen. En ole raaskinut vielä avata sitä.

Ainoa negatiivinen asia Aromessa on tee. Tarjolla on tavanomaisessa lasipannussa haudutettua teetä tai pussiteetä, taisi olla Liptonia. Tämäntasoisessa paikassa voisi olla pienet pannut tms. joissa voisi haudutella haluamansa vahvuista. Plussaa siitä, että ainakin toisinaan on turkkilaista omenateetä, vaikka se onkin minun makuuni liian makeaa.

Mies oli tyytyväinen kahviinsa, ja me molemmat palveluun. Tiskin takana häärivät tytöt ovat iloisia ja kohteliaita. Taustamusiikkina soi sopivalla volyymilla Eros Ramazotti, mikä sopi hyvin kahdenkeskiseen kahvihetkeen kesken päivän. Joka kerta kun olen käynyt Aromessa, siellä on ollut väkeä. En ole siis ainoa, joka pitää Aromen antimista.

Vaalivalvoessa

Tässä nyt sitten tulosseurantaa unettoman yön ratoksi. Kiitos Halo Efekti.

Valvoessa

Mitä minä ennen tein unettomina öinä, kun ei ollut internettiä? Iltakouluun siirtymisen jälkeen nukkumisvaikeuteni muuttuivat. Aikaisemmin heräsin aamuyöstä ihmetteleen ja ahdistumaan. Nykyisin en saa unta. Nytkin kello on 00.44 ja vitsit vähissä.

En tiedä, pahentaako vai parantaako verkossa pyöriminen tilannetta. Ennen vanhaan olisin pyörinyt sängyssä ja odotellut yön pahinta ääntä: sanomalehden kolahtamista postiluukusta. Nyt voin tutkiskella kavereiden Facebook-profiileja ja blogeja ja lueskella uutisia. Tänä yönä on todellisia uutisia odotettavissakin: kumpi muuttaa Valkoiseen taloon, McCain vai Obama?

Tiedän kyllä, että pitäisi kuntoilla ja rentoutua. Kolmen viikon on-off-flunssa on vain vienyt ulkoiluhalut. Eikä se rentoutuminenkaan niin helppoa aina ole.

Pahinta tässä on ehkä syöminen. Kun valvoo tarpeeksi pitkään iltapalan jälkeen, niin on taas nälkä. Ottaisinko viilin? Vai olisikohan jäätelöä enää?

Kirjastossa

Kirjoitan tätä kirjastossa. Alakerta olisi täynnä kirjoja, mutta tällä kertaa marssin yläkertaan, jossa melko rauhallisessa tilassa voin käyttää nettiä - ilmaiseksi. "Haluatko kaksi vai neljä tuntia?" oli kysymys. Taisi olla jopa kuusi tuntiakin tarjolla.

Sain tehtyä päivitykset ja nyt voin pyöriä netissä nopeammin kuin kotimokkulalla. Samanlaista palvelua saa varmaan jo monesta kirjastosta, itse olen käyttänyt tätä Kotkan lisäksi Hämeenlinnassa.

Aamulenkillä kävin palauttamassa yhden kirjan lähikirjastoon, jossa oli meneillään myös ennakkoäänestys. En käytä lähikirjastoa usein, mutta kirjoitin kyllä nimeni sen lakkauttamista vastustavaan adressiin. On se kumma, etteivät päättäjät ymmärrä lähikoulujen ja -kirjastojen merkitystä. Niitä uhataan lopettaa vähän väliä.

Minulla ei ole vaihtoehtoa tyyliin lakkauttakaa-mieluummin-merimuseo-tai-jäähalli, koska minusta koulujen, kulttuurin ja urheilun ei pitäisi olla vaihtoehtoisia. Minun ideaalimaailmassani kaikki pelaavat ja lukevat, mitä haluavat, ja kaikenkokoisissa kouluissa on lasten ja nuorten hyvä olla.

Minun ideaalimaailmani on vähän kuin kirjasto: rauhallinen paikka, jossa voi rennosti olla ja keskittyä itseään kiinnostavaan tekemiseen. Lähes kaikki on sallittua, kunhan se ei vahingoita ketään.

Lainauskoneen piippaus, ihmiseten matala puhe, virkailijan kohteliaat toivotukset, seinällä vierekkäin olevat maalaukset - toinen abstrakti, toinen maisema - ikkunasta avautuva näkymä lähitalojen katoille. Tästä kirjastosta puuttuu vain kahvila, muuten voisin viettää täällä koko päivän.

Blog Action Day 2008: Köyhyys

En ole köyhä. En ole rikaskaan, vaikka tiedän, että maailmanlaajuisessa vertailussa opettajan tuloni nostavat minut hyvin toimeentulevien joukkoon.

Lapsena ja nuorena kuulin usein, ettei jotain voinut ostaa, koska ei ollut rahaa, oli lainanlyhennys tulossa tai muuta vastaavaa. En kuitenkaan ajatellut, että olisimme köyhiä. Olihan meillä oma talo, auto ja kaikkea, mitä tarvitsi. Sitä paitsi kaikilla kavereilla oli sama tilanne: asuimme alueella, jonne perheet olivat rakentaneet samanlaiset matalakattoiset talot. Silloin ei taloja rakennutettu.

Teini-iässä tietysti olisin halunnut enemmän vaatteita ja muuta, mutta äitini kuoleman jälkeen maallinen menetti pitkäksi aikaa merkityksensä. Olin silloin 18-vuotias. Totta kai hankin rahaa kesätöillä ja tuskailin opiskeluaikana kaiken kalleutta, mutta saatoin käyttää rahaa vaikkapa etelänmatkaan, sillä olin oppinut, että seuraavasta hetkestä ei kukaan tiedä.

Köyhyys Suomessa on suhteellista. Suomen köyhät olisivat jossain muussa maassa rikkaita, mikä ei tietenkään ole mikään lohdutus, jos jokainen sentti täytyy laskea ja sairastuminen tai hajonnut kodinkone aiheuttaa hätätilanteen. Olen auttanut sukulaistyttöä tilanteessa, jossa ruokarahat menivät kalliiseen lääkkeeseen.

Teen työtä aikuisten parissa. Opiskelijoissani on ollut ja on työttömiä. Tiedän, miten vähällä rahalla ihmisten täytyy tulla toimeen. Siksi tunsin aina itseni kiusaantuneeksi, jos työkaveri kertoili opiskelijoiden läsnäollessa laajasti matkoista tai hankinnoista. Toisaalta en liiemmin ollut valmis jakamaan penninvenytysvinkkejäkään.

Matkalla työhön ajan avustuskeskuksen ohi. Leipäjonon nähdessäni minut valtaa joka kerran sama voimaton raivontunne: miten tämä on mahdollista? Sitten iskee syyllisyys: mitä minä voisin tehdä? Tuloksena on vaihtelevia reaktioita: pussi vaatteita keräyspisteeseen, jonkin avustusorganisaation kortin tms. osto, rahan kilauttaminen keräykseen tai vain ajatus, "ettei tälle voi mitään ja lopeta nyt tuo pähkäily".

Tämä blogitoimintapäivä on saanut minut miettimään kuntavaaleja myös köyhyyden näkökulmasta. Köyhyys on kuitenkin niin laaja kysymys (ks. Halo Efektin blogi), että äänestäjänäkään en tiedä, mihin tarttua. Sen kuitenkin tiedän, etten äänestä ketään, joka julistaa, että jokainen on oman onnensa seppä.

Viime aikojen uutisissa ovat toistuneet sanat talous ja taantuma. Ei näytä hyvältä, varsinkaan köyhyyden kannalta.

Mobiilisti

Tämä on mahtavaa! Istun junassa, luen sähköposteja, tutkin FriendFeediä ja selailen blogeja. Olen istunut tätä matkaa vuosien ajan. Ensin tämä oli koti- ja opiskelupaikan väli; nyt matkaan Siskon luo. Tämä on paras yksin matkustettu reissu koskaan: alkumatkasta juttelin tuttavan kanssa ja nyt loppumatkasta hyödynnän nettiä.

Kun 80-luvun puolivälissä aloin kulkea lähes viikoittain tätä matkaa, en osannut haaveillakaan mahdollisuudesta tehdä kirjoitushommia matkalla. Puhumattakaan elokuvien katselusta. Muistan, kun juniin tuli lastenvaunut ja elokuvavaunut. Edelliset paransivat viihtyvyyttä, kun käytäviä pitkin juoksentelevat penskat siirtyivät niihin leikkimään. Jälkimmäiset kuulostivat hyvältä, mutta todellisuudessa niistä tuli (tai siltä tuntui) vain piirrettyjä, tai sitten elokuva oli alkanut jo edellisellä asemalla.

Nyt kassissani on läppärin lisäksi kuulokkeet ja elokuva. Nettiyhteys on kuitenkin toiminut koko matkan niin hyvin, että olen vain nauttinut virtuaaliseurasta. Eikä näytön katsominen tunnu aiheuttavan pahoinvointia kuten kirjan tai lehden lukeminen.

Ainoa huono puoli ovat nämä ns. PC-paikat. Virtaa tulee kyllä, mutta penkkien välissä oleva "pöytä" on niin kapea, ettei sille mitenkään mahdu kuin yksi kone. Juttelin asiasta vastapäätä istuvan kanssa, ja hän kertoi, että Pendolinoissa pöydät ovat käytännöllisemmät. Tätä matkaa teen IC:llä.

Koneita täällä piisaa. Tässäkin vaunussa näkee yhdeltä istumalta neljä läppäriä. Melkein kaikki alle kaksikymppiset istuvat napit korvissa. Puhelimet eivät onneksi soi. Olen sen verran tuore mobiililaitteiden käyttäjä, että rekisteröin aina läppäreiden näpyttelijät. Takanani istuvat harmaapäiset rouvatkin juttelivat, miten "nuorisolla on aina noita koneita".

Nuorille itselleen tämä taitaa olla normaalia elämää, eivätkä he taatusti halua kuulla tädin juttuja ajoilta ennen kännyköitä. Yhtä vähän minä halusin kuulla Isän tarinoita pula-ajasta (hän taisi tosin sepittää niistä osan). Myönnän kyllä syyllistyneeni Siskon lasten kiusaamiseen Kun-minä-olin-nuori-niin-ei-silloin-ollut-pleikkareita -jutuilla.

Viime aikoina on puhuttu paljon internetin vaaroista - ja pitää puhuakin - mutta kyllä tietokone ja netti ovat tuoneet elämään valtavasti hyvää. Sitähän minäkin yritän lapsille kertoa, kun muistelen aikoja ilman mobiilitekniikkaa. Kun on elänyt ilman tätä hauskuutta, osaa tätä arvostaa.

Jäätelöä ja juoksua

Mies pyysi eilen, että veisin hänet töihin. Hänen selkänsä on sen verran huonossa kunnossa, ettei matka onnistu kävellen kuin vain mennen tai tullen. Okei, vastasin, mutta sitten hän huomautti - ohimennen- että pitää olla muuten töissä kahdeksalta. Uaah! Miten voisin herätä niin aikaisin?

No, kyllähän minä heräsin. Ja kannatti. Kävin viemässä Miehen ja samalla piipahdin torilla. Olin kotona jo yhdeksältä, joten ei kun lenkille.

En ole hölkännyt pitkään aikaan ja nytkin lähdin kävelemään. Tosin en päässyt pitkälle, kun piti pysähtyä ottamaan valokuvia kuuran peittämästä maasta, lehdistä ja oksista. Valkoinen kuura tuo lehtien ja varsien muodot upeasti esiin. Kuvat eivät läheskään toista sitä näkyä. Varsinkin kun nouseva aurinko saa kuuran kimaltamaan.

Tein peruslenkkini, vähän alle 5 kilsaa, ja loput matkasta jopa innostuin hölkkäämään. Nyt sitten ovat jalat kipeät ja ajatus kääntynyt kohti pakastinta: siellä on jäätelöä, jopa kahta sorttia. Suosikkini on Ben & Jerry's, mutta viime viikolla löysin Mövenpickin panna cotta -jäätelöä. Tosi hyvää! Molempia olisi purkin pohjalla. Miksiköhän kaikki herkkujäätelöt ovat erikoisen muotoisissa pakkauksissa?

Joskus mielessä käy, että voisin olla paremmassa kunnossa - ja vähän hoikempi - jos en joka toinen ilta avaisi sitä pakastinta. Joka toinen ilta maistuukin suklaa. Kuitenkin olen sitä mieltä, että makean syöminen on aika pieni pahe. Hölkkäämisen aloitettuani olen oppinut myös pienentämään annoksia. Tosin Miehen ostamaa keittiövaakaa en jäätelöannosten punnitsemiseen aio käyttää.

Aamutossuongelma

Kun tulen kotiin, vaihdan aina vaatteet verkkareihin, leggingseihin tai vastaaviin ja vetäisen jalkaan aamutossut. Tykkäisin olla paljain jaloin, mutta lattia on liian kylmä, ja myönnän, että usein liian roskainen, jotta paljasjaloin olisi kiva kävellä. Aamutossut ovat myös jonkinlainen myönnytys Miehen suuntaan. Hän käyttää sisällä kenkiä.

Nykyiset aamutossuni alkavat olla jo niin käytetyt, että tarvitsisin uudet. Edes peseminen ei auta. Viikonlopun parvekeremontti oli viimeinen tikki: tallustelin parvekkeella ja sain maalia tossun pohjaan. Kuivuihan se, mutta kun tossujen päällekin roiskui sitä, niin en kehtaa enää pitää niitä.

Ongelmana on vain se, ettei vielä ole joulu!

Aamutossuja ei nimittäin juurikaan ole kaupoissa muulloin kuin joulun alla. Kävin jo viime viikolla etsimässä uusia tohveleita, mutta tarjolla oli ainoastaan Ainoja tai mitä ilmeisemmin viime joulusta jääneitä erilaisten tossujen hajakokoja. Okei, en käynyt jokaisessa kenkäkaupassa enkä myöskään kaikkien kaupparyhmittymien jättimarketeissa, mutta sen verran monessa, että alkoi harmittaa.

Sama tilanne toistuu, jos haluaa pyjaman. Valikoima on parhaimmillaan ennen joulua. Toinen vaihtoehto on äitienpäivä. On varmaan muitakin tavaroita, joiden löytäminen muulloin kuin lahjanostoaikaan on vaikeaa, mutta tossuista ja pyjamista minulla on nyt kokemusta.

No, onneksi minulla on villasukkia ja onneksi jouluun on enää pari kuukautta.

Voi Alma, minkä teit?

Alma Media halusi palkata modernin päätoimittajan ja käytti head-huntingia löytääkseen sopivan. Nyt näyttää siltä, että Johanna Korhonen on liiankin nykyaikainen rekisteröityneine parisuhteineen ja lapsineen.

Tilanteen arviointia haittaa se, että Korhosen selkeää muistiota vastassa on Alman tomitusjohtajan Kai Telantenteen monet eri lausunnot. Sana sanaa vastaan - tilanteet ovat aina hankalia, mutta tässä vaiheessa ainakin Korhosen antama kuva tuntuu vakuuttavammalta.

Epäilen, että Alman johtajistolta karkasi mopo käsistä nimettömän (!) tekstarin paljastaessa, että Korhosen mies onkin nainen. Pamppujen mielessä kävi varmaan vanhoillinen ja asenteellinen tilaajaporukka, joka sanoisi irti tilauksensa asian tultua ilmi. Bisnestä tekevien kustannusjohtajien maailmassa homma yritettiin hoitaa pois päiväjärjestyksestä rahalla, mutta tiedonvälitystä tekevien toimittajien maailmassa niin ei toimtia, vaan asia tuotiin julki.

Korhonen ansaitsee asian julkisoinnista kiitosta, sillä tilanne on hänelle ymmärtääkseni siinä mielessä uusi, ettei hän ole aiemmin esiintynyt julkisuudessa seksuaalivähemmistöjen tai sateenkaariperheitten edustajana. Eikä olisi tarvinnut nytkään. Työnhakuprosessin läpäisemisen olisi luullut riittävän todistamaan, että Lapin Kansalle oli tulossa ammattilainen pomoksi.

Nyt Alma Media on kertaheitolla profiloinut itsensä keskiaikaiseksi ja miesten asemaa korostavaksi firmaksi. Miksi muuten Pohjolan Sanomien (mies)päätoimittajan (nais)puolison politikointi ei ole ollut haitaksi? Hesarin mukaan asia ei edes ollut Kai Telanteen tiedossa. No, miksi olisikaan ollut? Eihän (nais)puolison , voisi sanoa jopa pikkuvaimon, puuhasteluista ole (mies)päätoimittajan puolueettomuudelle uhkaa.

Edelleen Hesarin mukaan osa Rovaniemellä haastatelluista suunnittelee Lapin Kansan tilauksen peruuttamista, joten Alma Medialla on nyt "suo siellä, vetelä täällä" -tilanne.

Porkkanamafian kannattajana pidän enemmän positiivisesta vaikuttamisesta, mutta tässä tapauksessa boikotointi on helppoa. En muutenkaan osta iltalehtiä, joten ainoan käsillä olevan Alma Median lehden boikotointi onnistuu helposti. Tosin nykyään näistä mediatalojen kuvioista ei ole helppo olla selvillä, joten voi olla, että jotain todellista boikotoitavaa tulee vielä, mikäli siis Alman selitykset eivät tästä parane.

Tietysti voisin vaikuttaa porkkanahengessä ja käydä kotimatkalla ostamassa Ilta-Sanomat!

Nupit kaakkoon YLE!

Tiedän, että Kotka ei ole metropoli, mutta sen verran tiheään asuttu alue Kymenlaakso on, että luulisi Yleisradion kuuluvan täällä kunnolla. Ärsyttää nimittäin, että kaikki soittolistakanavat kuuluvat tosi hyvin, mutta Ylen radiokanavat heikosti.

Ymmärrän, että täällä itärajalla Sputnik kuuluu hienosti ja ehkä Radio Dei saa apua ilmojen herralta, mutta sitä en todellakaan ymmärrä, että kun ajetaan Kotkasta Helsinkiin, niin juuri Ylen ykkönen suhisee ja rätisee.

Löysin vähän aikaa sitten huippukanavan, Yle Peilin, mutta se ei ainakaan meidän autoradiossa pysy päällä. Yle Ykkönen siis kuuluu suhinan läpi ja niin hiljaa, että volume on aina kovalla. Sitten kun tulee maanantai-jazzia tai muuta, mitä ei halua kuunnella ja vaihtaa toiselle kanavalle, niin auto tärähtää äänen voimasta.

Vieno pyyntö siis Ylelle: Väännelkää vähän nappuloita siellä radiomastoissa tai missä te nyt teettekään töitä, että täällä Kaakkois-Suomessakin kuultaisiin teidän kanavia.

Huomautus Siskolle, ennen kuin hän ehtii kommentoida sitä, miksi valitan asiasta blogissa, jota lukee todennäköisesti vain kaksi henkilöä: Kirjoitin asiasta myös Ylen palautelomakkeeseen. Saapas nähdä, tuleeko vastausta.

Porkkanaturisti

Ensimmäinen porkkanareissu on ohi. Hauskaa oli. Saimme Ystävän kanssa vastata pariinkin otteeseen ihmettelyyn ja ihasteluunkin, koska olimme tulleet paikalle hieman yli sadan kilometrin päästä - bussilla tietenkin.

Ravintola Juttutupa oli minulle uusi tuttavuus. Olen käynyt opetushallinnon järjestämissä koulutuksissa ja projektiseminaareissa Paasisalissa, joten oli iloinen yllätys löytää rento ravintola nurkan takaa. Sijainti kirvoitti melko erikoisia juttuja: harvemmin olen jutellut terassilla sisällissodasta. Nyt muisteltiin historian vaheita ja kuultiin mielenkiintoisia sukutarinoita.

Musiikkipuoli jäi vähemmälle. Gommin ja Pommin esiintyminen toki piti kuulla, ja loppuviikonlopuksi jäikin päähän soimaan "Kuinka saisin rikki kookospähkinän?"

Tapahtuman teemasta puhuttiin paljon. Tunsin olevani ajoittain vieraalla maalla, kun asiaa paljon pohtineet vaihtoivat mielipiteitä. Vakavasta aiheesta huolimatta ilta oli hauska. Tapasin uusia tuttavuuksia, oli kivoja ihmisiä ja paljon naurua.

Rahaa meni, totta kai. Mutta ruoka oli hyvää, ja jäätelö mahtavaa. Eikä siiderikään pahalta maistunut. Siitä on melko pitkä aika, kun olen viimeksi istunut ravintolassa, mutta muistikuvissani meno on ollut villimpää. Tuloksesta (yli 6000 euroa normaalia parempi myynti) päätellen ruokaa ja juomaa kului, mutta tunnelma oli hyvä. Ei örvellystä tai tappelunujakoita.

Kunnon turistin lailla kerroin tietysti kotiväelle ja kavereille, miten reissu meni. Samalle viikonlopulle sattui lukupiirin ensimmäinen tapaaminen, ja mustikkapiirakan ääressä puhuimme paitsi lukemastamme kirjasta myös kulutustottumuksista. Siskokin oli perehtynyt asiaan Hesarin avulla. Seuraavaan tempaukseen yritän houkutella hänetkin mukaan...

Hiljainen ilta

Kunpa kenenkään nuoren tai aikuisenkaan ei tarvitsisi vihata ihmisiä niin paljon, että näkee vaihtoehtona vain kuoleman. Muuta en osaa enkä halua sanoa. Ahdistaa ja surettaa.

Minäkö aktivisti?

Ystävä pyysi mukaan Porkkanamafian tempaukseen. Mikäs siinä, siellä ehkä tapaisi Jaikututtuja, eikä reissu Hesaan muutenkaan olisi huono idea. Olin lukenut Porkkanamafiasta ja Carrotmobista, eikä idea käänteisestä boikotista kuulostanut ollenkaan huonolta. Liityin Facebookin Porkkanaryhmään ja ilmoittauduin ensi lauantain tapahtumaan.

Juttelin asiasta Miehelle ja Siskolle. Kerroin, mihin olen menossa, jolloin heitä alkoi naurattaa. He ilmeisesti tulivat sellaiseen johtopäätökseen, että kulutuskriittinen tempaus ja minä emme ole aivan ilmeinen pari. Kerroin, etten ole menossa hillumaan commandopipo päässä, vaan ravintolaan syömään ja ehkä hieman juomaan.

Jäin kuitenkin miettimään, kuinka uskottava porkkanamafialainen olen. Sitten opiskeluaikojen en ole mitenkään aktiivisesti miettinyt kulutustani. Nestle-boikottikin on loppunut aikoja sitten.

Jostain voi silti aloittaa ja jotain voi aina tehdä. Tunnen itseni ja elämäni: on asioita, joista en luovu, ja asioita, joista voin luopua. Toisaalta on asioita, joita ilman olen elänyt jo pitkään. Kulutan paljon, mutta en osta turhia tavaroita. Niitä kertyy nurkkiin muutenkin.

Käytän tavarat ja vaatteet loppuun tai panen ne kiertoon. Joskus peräkontissa kulkee lastenvaatteita ympäri etelä-Suomea, kun viemme Siskon lasten pieneksi jääneitä Miehen Tyttären perheeseen tai päin vastoin. Eikä Mieskään jaksa hirveästi murista ylimääräisistä nyssäköistä, hyötyväthän kaikki.

Nykyään kulutustottumuksiaan ei oikeastaan voi olla miettimättä. Joka lehdessä on jotain ilmastonmuutoksesta, lähiruoasta, energiankulutuksesta, päästöistä, kierrätyksestä jne. Joskus alkaa ahdistaa ja haluaa vain unohtaa ja nauttia uudesta vaatteesta tai paahtopaistivoileivästä. Sitten rauhoittuu, suostuu ajattelemaan asiaa ja pyrkii tekemään vastuullisia valintoja.

City-lehden jutussa käytettiin sanaa kevytaktivisti. Harmittaa, kun en muistanut sitä Siskolle puhuessa. En todellakaan kuulu kaduilla riehuvaan porukkaan, mutta en kuulu sellaisiinkaan aktivisteihin, joilla on energiaa ja päättäväisyyttä perehtyä asioihin ja kertoa niistä sitten muille - ja järjestää Porkkanamafian kaltaisia juttuja.

Voin kuitenkin kuulua siihen joukkoon, joka kyseenalaistaa tottumuksiaan, tekee valintoja ja osallistuu. Kevytaktivisti-termi kuulostaa hieman vähättelevältä, mutta parempi olla edes osa-aikainen kevytaktivisti kuin mistään piittaamaton tuhlaaja.

Ja ehkä tätä blogimerkintää voi pitää minun pienenä osuutenani Porkkana-aatteen levittämiseksi.

Sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia

Heräsin aamuyöllä suu auki äänettömään huutooni. Näin unta, jossa erinäköiset pahikset seurasivat minua monenlaisin asein varustettuna. Mukana oli pyssyjä ja miekkoja sekä niitä itämaisen näköisiä keihäitä, joilla taistellaan. Rosvot olivat sekä ninja- että kaapuasuisia kuin myös pukuihin ja univormuihin pukeutuneita.

Olin valveilla, mutta silmieni edessä leijui vielä joukko minua uhkaavia kasvoja. Katselin vuoroin kattoon ja seinille, mutta ne eivät kadonneet. Mietin hetken Miehen herättämistä, mutta nousin sitten juomaan vettä. Piti oikein pakottaa itseni katsomaan tuvan ikkunasta pihalle: ei siellä mitään tai ketään ole.

Tämä tapahtui pari viikkoa sitten. Tajusin jo silloin yöllä, että Matrix-elokuvahan se alitajunnassani kummitteli. Tänä viikonloppuna olen ollut viisaampi ja pannut Matrixin kolmososan tallennukseen. Katselen sen jokin valoisa iltapäivä.

Olen kuullut joskus ihmisten naureskelevan elokuvien ja sarjojen edellä sanottuja varoituksia. Minua ne eivät naurata, koska tanakasta keski-iästä huolimatta voimakkaat kohtaukset vaikuttavat minuun.

Erityisesti liikkuva kuva tärähtää tajuntaan ja tekee sitten paluun yöllä. Mutta myös teksti vaikuttaa minuun. En varmaan koskaan unohda opiskeluaikoina (lähes 20 vuotta sitten) lukemaani Dylan Thomasin Valkoinen hotelli -kirjaa. Sitä muistellessani nousee yhä yököttävä tunne, vaikka en enää muista siitä kuin yhden kohtauksen. Sekin on ihan tarpeeksi.

Yksi syy, miksi luen mieluummin kuin harrastan elokuvia, on juuri kuvien voimakas vaikutus. Lukiessa voi "nähdä" tapahtumat pieninä tai etäännytettynä, mutta varsinkin elokuvissa kuvat vyöryvät päälle. Suosikkielokuviani ovatkin komediat ja fantasiatarinat, joiden päällekäyvät kohtaukset voi pienentää ajattelemalla, että tämä on keksittyä. Olen jättänyt monta hyväksi kehuttua elokuvaa katsomatta, koska tiedän niiden aiheuttavan unettomia aamuöitä tai painajaisia.

Tämä juttu lähti liikkeelle Hesarin kulttuurisivun jutusta, jossa elokuvaohjaaja Fernando Meirelles kertoi tulleensa pahasti yllätetyksi Blindness-elokuvan testikatselussa, kun osa testiyleisöstä käveli ulos. "Tai oikeastaan voi sanoa, että järkytyin", Ohjaaja Fernando Meirelles sanoo. "Reaktio oli niin raju." Testiyleisö näki Meirellesin mukaan leikkausversioista kuudennen – ja kolme raiskauskohtausta.

Minua ei testiyleisön reaktio yllättänyt yhtään. Olisin varmaan ollut uloskävelleiden joukossa. (Tosin minua ei varmaan ikinä valittaisi testikatsojaksi.) Ohjaaja teki muutoksia elokuvaansa, mutta en usko, että haluan nähdä sitä.

Joskus minua harmittaa, että en pysty osallistumaan elokuvakeskusteluihin, mutta toisaalta ei kaikkea ole pakko harrastaa. Olen tosin keksinyt keinon, joka vähentää elokuvan vaikutusta. Luen ennen katselua esim. Wikipediasta juonen. Kun tietää, kuka tappaa kenet ja miten, ei kuva ole enää niin vahva. Tällä tavalla olen selvinnyt mm. Kill Bill -elokuvista.

Olen avoimesti kertonut sukulaislapsille, että en uskalla katsoa pelottavia elokuvia. Jos joku heistä "on tullut" minuun, niin tietääpähän ainakin, ettei ole ainoa, jota pelottaa. Huomenna menen muuten tädin ominaisuudessa katsomaan lasten kanssa Jyväskylän kaupunginteatteriin Kuka pelkää noitia? -näytelmää. Toivottavasti toteutuksessa ei ole liian voimakkaita kohtauksia. Voisivat penskat nolostua, jos tätsy ei uskalla katsoa.

Aamupalaa kahvilassa

Mukava aamu, vaikka olikin aikainen herätys. Rutiinien muuttaminen saa päivän tuntumaan hauskemmalta. Vein Miehen aamulla työpalaveriin virastotaloon. Hän herätti minut juuri ennen lähtöä, joten nuokuin matkan keskustaan. Kun siirryin ajamaan, en halunnut lähteä ennen kuin saisin kupillisen teetä. Kurvasin siis Caro's cafen viereen.

Mukava aamupala. Lohivoileipä ja kuppi teetä. Siellä on nyt Nordqvistin iso laatikko, josta voi valita erilaisia. Otin Assamia. Herkuksi pähkinä-valkosuklaacookie. Nam! Koko homma 4,70 miinus 0,40 parkkimaksua. Caro's vähentää ostoksesta viereiseen parkkimittariin menneet kolikot.

Istuin parikymmentä minuuttia rauhassa, luin paikallislehden ja selailin iltapäivälehdet. Oli vielä niin aikaista, että lounaskahvittelijoita ei ollut ja aamukahvin juojat olivat jo ehtineet käydä.

Kotiin ei olisi ollut mitään kiirettä, koska täällä on keskipaha sotku tulevan parvekeremontin takia. Mies maalaa parvekkeen katon, joten nyt kämppä on täynnä parvekekalusteita ja muuta roinaa, jota sinne on kertynyt.

Oikeastaan parveketuolit ja maalauskamat olohuoneessa eivät haittaa. Ne ovat ilmiselvästi tavaroita, jotka eivät sinne kuulu. Enemmän häiritsevät Miehen - ja omat - vaatteet tai kassit ym. tavarat, joilla on oma paikkansa, mutta jotka lojuvat sohvalla tai tuoleilla.

Hauskan aamuhetken jälkeen oli kuitenkin kiva tulla kotiin ja rennosti korjata ylimääräiset kamat paikoilleen. Pyykki- ja tiskikone käyntiin ja lukupiiripostia eteenpäin. Kello on vasta puoli yksi ja olen tehnyt vaikka mitä.

Muista aina liikenteessä

Olen melko kärsimätön kuljettaja. Jos joku tupeksii edessä, niin pinnani kiristyy helposti. Ajan kuitenkin varovasti, joten en tee hulluja ohituksia, vaikka mieleni tekisi.

Parin päivän aikana olen saanut tervetulleen lisämuistutuksen varovaisuudesta. Meidän Tojota on huollossa, ja sijaisautona on pikku-Tojota. Omassamme on automaatti ja sijaisessa keppivaihde. Voi itku! Nytkis, nytkis, vooouuu, vooouuuuu. Auto nykii, kytkin luistaa, moottori ärjyy ja kuskin naama punoittaa.

Ensimmäisen päivän jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, mutta silti on joutunut keskittymään. Ajamisesta tulee niin helposti automaattitoiminto, varsinkin kun sahaa paria reittiä. Uuden auton kanssa on tullut tarkkailtua liikennettä huolellisemmin. Silti odotan innokkaasti, että huolto soittaa ja kertoo, että oman voi hakea.

Sillä väliä pyydän kärsivällisyyttä, edessänne töpeksivä ei välttämättä ole huono kuljettaja, vaan vain laina-autolla etenevä.

Uusi opettaja uudenlaisille oppilaille

Hesarissa oli tänään juttu jyväskyläläisistä kasvatustieteilijöistä, jotka kouluttavat uudenlaisia opettajia. Hyvä, että koulutus kehittyy. Juttu jäi kuitenkin kaivelemaan mieleen (toimittaja voi onnitella itseään: otsikointi oli juuri riittävän provosoiva), ja kun kaivoin konkreettisesti ruusuntaimille kuoppia, ehdin ajatella asiaa.

Osasyy ärsytykseeni on ilman muuta se, että ei tietenkään ole kiva, kun omaa ammattikuntaa arvostellaan. Tämä koskee varmaan kaikkien ammattien edustajia. Uskon tosin, että monessa muussakin ammatissa on ihmisiä, jotka ovat väärällä alalla.

Osa johtuu siitä, että arvostelua kohdatessa alkaa miettiä omaa toimintaansa ja epäillä, että kuuluu juuri jutussa mainittuun opettajien kolmasosaan, joiden ei pitäisi olla ammatissa. Tunnen monia opettajia - itseni mukaan lukien - jotka usein epäilevät oman osaamisensa riittävyyttä. Itsesyytökset ja epäonnistumisen kokemukset ovat minulle tuttuja. Tunne, ettei koskaan riitä, on erittäin tuttu.

Mutta osa ärsytyksestä johtuu ilman muuta tarpeesta puolustautua. Usein kun koulua arvostellaan, puhutaan opettajista. Ymmärrän tietysti, että opettajista on helppo puhua. Meillä jokaisella on ollut opettajia. Minäkin muistan melkein kaksikymmenvuotisen oppilas/opiskelijaurani ajalta muutamankin opettajan, joka todella oli väärässä paikassa. He ovat kuitenkin olleet poikkeuksia. Suurin osa opettajistani on ollut ammatilleen omistautuneita ihmisiä.

No, Hesarin jutun ydin oli tietysti opettajankoulutuksen muuttuminen, ja kuten jo sanoin, on hyvä, että sitä kehitetään. Ilman muuta muuttunut maailma ja muuttuneet oppilaat tarvitsevat opettajia, jotka osaavat entistä paremmin suhtautua muutoksiin.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että vaikka opettajankoulutukseen löytyisi joukoittain ihmisiä, joilla on "kyky kohdata toinen ihminen, kyky kohdata ja sietää erilaisuutta, kyky ja halu luoda suhteita - muun muassa vanhempiin", mutta jos koululle ei anneta lisää resursseja esim. ryhmäkokojen pienentämiseksi, erityislasten ja -nuorten ohjaamiseksi ja taito- ja taideaineiden opetuksen lisäämiseksi, niin nämäkin kyvykkäät opettajat voivat huomata pian olevansa väärässä paikassa.

Voi tietysti sanoa, että tässä nyt koira älähtää kalikan osuessa. Joka tapauksessa jään odottamaan, millaista keskustelua juttu saa aikaan.

Puutarha hoitaa

Mahtava tunne! Kun saa valmiiksi jotain konkreettista, josta on jopa jotain hyötyä, tulee hieno olo. Kerron tässä tarkkaan yrttimaan perustamisen, koska olen niin tyytyväinen tulokseen. Jokainen työvaihe vei aikaa ja rasitti kroppaa, muttei päätä. Mieli lepää, kun tekee jotain, mitä ei tarvitse ajatella, vain tehdä.

Teimme tänään siis yrttimaan. Kuvissa tuore tulos monelta kulmalta. Tyhjään ruukkuun tulee ensi kesänä krassi tai jokin muu värikäs kiipeilevä kasvi.

Yrttimaan tekeminen oli hauskaa. Naapurin isäntä oli jo viime kesänä käynyt kaivamassa nurmelle pyöreähkön kuopan. Nurmituppaista ravistelimme mullat kuoppaan. Muistan, miten multa pöllysi ja miten koko homma tuntui niin turhauttavalta: miten saisimme kuopan täyteen. Istutin viime kesän lopussa ruukuissa kasvaneet yrtit yhteen ryppääseen kuoppaan ja toivoin, että ne selviäisivät talven yli.

En viime kesänä vielä tiennyt, että kukkamaan voi perustaa vaikka suoraan nurmen päälle. Jos olisin lukenut metodista aikaisemmin, olisi yrttimaa ollut valmis jo viime vuonna.

No, tänä kesänä eivät säät paljon pihanhoitoon innostaneet, ja kukkapenkin tekeminen alkukesästä vei liiat innot enempään kaivamiseen. Kuoppa kasvoi pillikettä ja muuta rikkaruohoa, mutta niin myös ruohosipulia, piparminttua ja salviaa.

Tänään lähdimme aamulla käymään puutarhamyymälässä. Meillä kävi tuuri, sillä perennat olivat puoleen hintaan ja ruusuntaimia sai kolme kahden hinnalla. Mukaan tarttui paria yrttiäkin, joten kuoppa oli kunnostettava.

Mies olisi halunnut kaivaa pillikkeet ylös, mutta koska olin jo perustanut yhden kukkapenkin sanomalehtimenetelmällä, niin kieltäydyin. Yhtään ei kaiveta, jos ei ole pakko! Levitimme sanomalehtiä kuopan pohjalle, kastelimme ja kärräsimme päälle multaa. Kuuma tuli, mutta lopputuloksena oli ovaalinmuotoinen maa, jonka reunukseksi panimme tiiliä. Mies ennustaa, että ne rapautuvat, mutta koska niille ei ole ollut moneen vuoteen mitään käyttöä, niin saavatpahan olla hyödyksi rapautuessaan.

Sitten istutin edellisvuotiset, tänä kesänä ostetut kukkapenkin reunaan kaivetut ja ruukkuun istutetut ja tänään ostetut yrtit sekä naapurin emännältä saadun kurkkuyrtin. Lopuksi asettelimme jäljelle jääneet tiilet "hysteerisen näköisesti", kuten Mies sanoi. Valmis!

En mielelläni kutsu pihatöitä puutarhanhoidoksi, koska se kuulostaa niin hienolta. Puutarhalehtien puutarhat ovat aina niin upean näköisiä, ja niiden omistajat tietävät paljon kasveista. Minä olen istuttanut "kukka per kesä" -periaatteella penkkejä pitkin pihaa ilman mitään suunnitelmaa, joten tulos on kasvien ja värien sekamelska. En tunne tai en muista kukkien nimiä. Emme myöskään hoida pihaa aktiivisesti. Kasvit ovat kaikki perennoja tai ruusuja, jotka pärjäävät itsekseen.

Joka viikonloppu ja koko kesä on kuitenkin hommaa, jos sitä haluaa tehdä. Olen ajatellut, että minä en niinkään hoida puutarhaa, vaan se hoitaa minua. Rikkaruohojen nyhtäminen, kompostin möyhiminen tai mullan kärrääminen vaativat juuri sen verran keskittymistä, että mitään muuta ei oikein tule mietittyä. Siinä on pihanhoidon paras puoli. Puolensa on myös hetkillä, jolloin näkee kasvin kukkivan tai nyppii timjaminvarsia ruoan mausteeksi.

Kuvien kertomaa?

Blogeja selaillessani (kun ei nukuttanut) löysin kuvameemi-jutun, joka vaikutti hauskalta ajanvietteeltä. Pääsinpä yhdistämään blogin ja surffailun.

Kahteentoista kysymykseen tulee vastaus kuvalla, joka on haettu Googlen kuvahaun avulla (taitaa olla Googlen keksintöä tämä meemi). Kuva on valittu kuvahaun ensimmäiseltä sivulta. Ehkä oli vähän huijaamista, mutta kokeilin monia vastauksia sekä suomeksi ja englanniksi, ennen kuin valitsin kuvan. En selittele, kuvat puhukoon puolestaan.

Vastaa kysymyksiin etsimällä vastaukset Googlen kuvahaun avulla. Valitse kuva kuvahaun ensimmäisiltä sivuilta.


1. Ikäsi seuraavana syntymäpäivänäsi?













kuva

2. Minne haluaisit matkustaa?












kuva

3. Lempipaikkasi?











kuva

4. Lempitavarasi?







kuva


5. Lempiruokasi?
















kuva

6. Lempieläimesi?













kuva

7. Lempivärisi?









kuva

8. Tämänhetkinen tunnetilasi?











kuva

9. Kulkuneuvosi?











kuva

10. Mitä teit viime lauantaina?








kuva

11. Mitä teit viime sunnuntaina?










kuva




12. Keneltä näytät?
















kuva

Siinä se. Hauskaa oli, vaikka hieman hankalaa noiden kuvien kanssa. En oikein saa niitä siirreltyä, mutta keksin lopulta keinon, jolla sain kuvat järjestykseen. Kiitos, Hymy, ideasta.

Naisten kesken

Olen viettänyt parin viime viikon aikana monta hyvää hetkeä ystävien ja sukulaisten kanssa. On ollut mukava viettää aikaa hyvässä seurassa jutellen yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Tapaamani henkilöt ovat olleet kaikki naisia.

Minulla on miestuttavia, mutta en voi sanoa, että kukaan heistä olisi ystävä. Minulla oli miespuolinen ystävä, mutta hän kuoli syöpään jo monta vuotta sitten. Hän asui eri mantereella, mutta pidimme yhteyttä puhelimitse ja sähköpostilla. Sukupuolella ei ole niinkään merkitystä kuin sillä, että on jotain yhteistä. Eri ystävien kanssa tehdään eri asioita.

Tapaamme ystäväjoukon kanssa pari kertaa vuodessa. Meitä yhdistää sama ammatti, olimme hetken jopa samassa työpaikassa. Tapaamme usein kahvilassa tai ravintolassa, niin kenenkään ei tarvitse siivota. Tosin keskustassa asuva Ystävä on joutunut ottamaan meidät luokseen parikin kertaa, viimeksi kun sää oli liian huono piknikille.

Juttelemme paljon työstä, mutta myös muusta. On kiva olla joukossa, jossa löytyy puheenaihetta vuorotellen kaikista. Porukkamme vahvuus varmaan onkin se, että meillä on erilaiset perheet. Puheenaiheeksi nousevat vuorotellen monenlaiset aiheet. Muistan vuosien takaisia tilanteita, joissa piti keksiä jokin syy poistua paikalta, kun joukossa oli monta pikkulapsen äitiä ja puheenaiheet sen mukaisia. Enää vastaavat tilanteet eivät aiheuta samanlaista pakoreaktiota, mutta vietän mieluummin iltaa seurassa, jossa puhutaan kaikenlaisista asioista.

Minulla on myös Ystävä, jonka kanssa käyn mahdollisuuksien mukaan konserteissa. Tapaamme myös kuntosalilla. Vastikään onnistuimme yhdistämään molemmat: ensin jumppa ja infrapunasauna ja sitten kuuntelemaan jazz-bändiä. Mekin puhumme työstä, mutta opetamme eri aineita, joten keskustelumme liikkuvat yleisemmällä tasolla. Kuntosalilla on vaikea välttää liikkumisesta ja syömisestä puhumista. Jo pelkästään se, että Ystävä lähtee samaan aikaan liikkumaan helpottaa liikkeelle lähtemistä. Ja saunassa on kiva istua juttelemassa.

Miehen Veljen Vaimon kanssa istuimme mökkisaunassa. Veljesten vaimoina puhuimme tietysti miehistämme ;) On onnea, että meillä on hyvät välit. Se ei ole itsestään selvää.

Vielä lopuksi pieni hetki Serkun Vaimon ja Tyttären kanssa. Serkkuni käy vanhempiensa luona kerran pari vuodessa, eli tapaan hänet ja Vaimonsa todella harvoin. Vaikka emme tunne toisiamme kovin hyvin, niin vietimme iltahetken teekupin ja tietokoneen ääressä. Juttelimme Serkun Tyttären opiskeluista, mutta kun Serkun Vaimo näytti netistä urheiluvaatteita myyvän verkkokaupan sivuja ja ihmettelimme joogaavia malleja, minulle tuli mieleen muutkin mukavat hetket naisten kesken. Joskus asiaa, joskus hömppää, mutta usein hetkiä, jotka kantavat arjen yli.

Flunssa vei kaksi viikkoa ajastani?

Kahden viikon flunssan jälkeen tuntuu kuin olisin menettänyt nuo kaksi viikkoa. Vietin lähes koko ajan sohvalla, osan öistä nukuinkin siinä, koska sain tarpeeksi tyynyjä selän taakse. Pystyasennossa henki kulkee paremmin. Päätinkin, että jos voitan lotossa, niin ensimmäinen ostokseni on moottoroitu sänky.

Kun on sairas, ei ole oikein oma itsensä. Väsyneenä ei jaksa tehdä mitään, ja koko huomio on kipeässä paikassa. Oli se sitten kurkku, pää tai maha. Kun normaalisti ei ajattelekaan kurkun olemassaoloa, niin flunssassa karhea kurkku on koko ajan mielessä. Yhtenä päivänä kurkkuni oli niin kipeä, että pelotti nielaista. Kävi mielessä, miten rankkaa täytyy olla niillä, joilla on jokin krooninen sairaus tai kipu. Voiko kipua oppia sietämään? Voiko jatkuva kipu olla vaikuttamatta koko persoonaan?

Olin yli viikon niin väsynyt, että vain siis makasin sohvalla. Kävely lähikauppaan (alle 100 metriä) sai huohottamaan ja hikoilemaan. Viikon ajan en käynyt netissä, luin lehdestä vain sarjakuvat enkä lukenut kirjoja. Onneksi ovat Olympialaiset, koska niitä jaksoin katsella. Urheiluselostukset ovat melko rauhoittavia, paitsi silloin, kun suomalainen on johdossa :)

En ole vielä aloittanut töitä, joten sairaana oleminen ei aiheuttanut ongelmia töissä. Minulla ei ollut mitään erityistä sovittuna, joten siinäkään suhteessa tämä sairastuminen ei haitanut mitään. Kuitenkin tuli tunne, että aikaa menee hukkaan.

Olen tämän kesän aikana miettinyt paljon aikaa. Anne on puhunut siitä Opeblogissaan ja Salla myös Tämä kesä -blogissaan. Eri näkökulmista, mutta ajasta yhtä kaikki.

Eri ihmiset kokevat ajan eri tavalla, ja nyt flunssassa huomasin, että eri aikoina (!) ajan voi kokea eri tavoin. Kellolla ei ollut mitään merkitystä, oli aivan sama, nukuinko päivällä vai yöllä. Yöllä valvoessani huomasin muuten, että radio Yle Ykkönen soittaa klassista musiikkia. Varsinkin flunssan loppupuolella ei ollut yhtään hullumpaa istua yöllä sohvalla ja syödä jäätelöä, kun tiesi, että jos päivällä nukuttaa, niin ei se mitään.

Sohvalla maatessani minusta kuitenkin siis tuntui, että nämä päivät ovat hukkaan heitettyjä. Mutta voiko oikeastaan sanoa, että aika on mennyt hukkaan. Vaikka en tehnyt mitään "järkevää", niin ainakin lepäsin. Miksi joka hetki pitäisikään tehdä jotain järkevää? Jos totta puhutaan, niin tuskin olisin mitään kovin erikoista muutenkaan tehnyt.

Näin jälkeen päin voi sanoa, että flunssasta oli se hyöty, että en jaksanut olla kovinkaan jännittynyt kouluvuoden alusta. Yleensä tähän aikaan vuodesta alkaa sydän pamppaillen ajatella uutta lukukautta. En vielä osaa sanoa, miten töiden alkaminen vaikuttaa blogiini, mutta yritän ainakin kirjoitella säännöllisesti.

Sanoja, joita ei löydä

Suomen kielestä puuttuu fraasi, jolla kertoa sympatiastaan silloin, kun on tapahtunut jotain vakavaa.

Keskustelin Ystävän kanssa. Hän kertoi sukulaisestaan, jolla on vakava sairaus. Ei aivan perhepiiriä, mutta läheinen omainen kuitenkin. En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.

Me sanomme "otan osaa", kun joku on kuollut. Ja sanomme "olen pahoillani", kun olemme tehneet jotain. Mutta meillä ei ole fraasia, jota voisimme käyttää, jos on tapahtunut jotain onnetonta, jota haluaisimme pahoitella.

Muistan, kun olin sairaslomalla, kauan sitten, ja kerroin tapaamilleni ihmisille, etten voi saada lapsia. En enää muista, mitä ihmiset sanoivat, mutta muistan, ettei juuri mikään kommentti tuntunut hyvältä. Ajattelin jo silloin, että meillä olisi hyvä olla jokin fraasi, joka ilmaisisi sanojan osanoton ja kertoisi kuulijalle, että hänet on kuultu.

Monissa lapsettomien kommenteissa, blogeissa ja keskustelupalstoilla, toistuu tämä sama asia. Ne, jotka kertovat tilanteestaan muille, saavat kuulla monenlaista. Tavallista on, että lapsensaantivaikeudestaan kertovaa yritetään lohduttaa esimerkiksi kertomalla tutuntutusta, joka sai lapsen, "kun ei enää yrittänyt" tai "kun otti koiran". Myös neuvo adoptoida heitetään noin vain, ajattelematta, että adoptio ei ole mikään helppo ratkaisu. Surullisen asian kanssa painiskeleva ei myöskään piristy "onhan monilla vielä huonommin" -kommenteista.

Uskon, että ajattelemattomat kommentit johtuvat ainakin osittain siitä, että ihmiset haluavat sanoa jotain, mutta eivät tiedä mitä. Koska kukaan ei ole kuollut, ei voi sanoa"otan osaa". (Moni lapseton itse asiassa ajattelee, että joku ON kuollut, vaikka häntä ei fyysisesti ollutkaan.) Sitten he lipsauttavat ensimmäisen ajatuksen, joka jotenkin liittyy asiaan. Minäkin aloin mainitsemassani keskustelussa pohtia sairautta ja muistella omia sukulaisiani.

Jos meillä olisi jokin yleisesti käytetty lause, jonka voisi tilanteessa sanoa, voisi se vähentää vastaanottajaa mahdollisesti loukkaavia kommentteja ja väkinäisiä piristysyrityksiä.

Läheiset ystävät ja sukulaiset eivät fraaseja yleensä tarvitse, koska läheistä voi vaikka halata, mutta kun edessä seisoo vieraampi, ei lämmintä osanottoa kuvaava lause olisi minusta ollenkaan huono juttu.

Jos joku eksyy tänne kommentoimaan, niin kuulisin mielelläni, mitä te sanotte tai teette kuullessanne tuttavan huonoja tai surullisia uutisia?

Anonyy-minä

Bloggaamisen ilo alkaa minulle pikku hiljaa aueta. Vaikka en ole varma, kuinka usein haluan/ehdin päivittää tätä syksyn tullen, on minulle ainakin näin lomalla syntynyt jo oma rytmi koneen kanssa.

Aamupalan jälkeen, jos ei ole mitään menoa, istun sään mukaan joko pihalle tai tuvan sohvalle ja avaan koneen. Teen töitä, seuraan Jaiku-keskusteluja tai etsin jotain netistä, mutta aina ensin tsekkaan, onko blogiini tullut kommentteja ja onko kukaan seuraamistani bloggaajista päivittänyt blogiaan. Tässä saattaa vierähtää melko kauan, koska usein seurailen linkkejä blogeista toisiin.

En vielä koe olevani aktiivinen osa blogosfääriä tai blogistania, mutta olen jo huomannut, että bloggaamisessa on kaksi ilonaihetta: toinen on kirjoittaminen, toinen osallistuminen. Kommentoin nimittäin Opeblogiin aikakäsityksistä, ja Sunäitis kommentoi myös. Hän kehaisi sanomaani, jolloin minulle tuli olo kuin pikkulapsella syntymäpäivänä. Haa! Tämä on kivaa!

Kuitenkin tiedän, ettei verkossa ole aina kivaa. Monet lehti- ja verkkojutut kertovat, miten ihmisiä härnätään, kiusataan ja jopa uhkaillaan. Erilaisia ratkaisuehdotuksia on mainittu moderoinnista rekisteröintiin ja nettikoulutukseen. Tuhat sanaa -blogissa ehdotettiin netin käytöstapakurssia, mikä ei kuulosta huonolta ajatukselta, mutta toki yhtä epärealiselta kuin vanhemmuuskurssi, jonka jälkeen vasta saisi ruveta "lapsentekoon". (Tämmöinen kurssi käy lapsettoman mielessä varsin usein, kun kuulee lasten kaltoinkohtelusta)

Minusta kysymys on käytöstavoista eli kulttuurista. Ihmiset käyttäytyvät eri lailla elävässä elämässä, mikseivät siis myös verkossa. Kun aloitin verkkoelämäni, kysymys nimestä ja kuvasta tuli ratkaistuksi tapaus kerrallaan. Mitään selvää linjaa en alussa vetänyt, mutta pikku hiljaa jonkinlainen strategia on kehittynyt.

Olen nimelläni ja kuvallani esim. Jaikussa ja työhön liittyvissä jutuissa sekä tietysti myös Facebookissa. Lapsettomien keskusteluissa tai terveyteen liittyvissä keskusteluryhmissä olen nimimerkillä. Tässä blogissa käyttöönottamani Minttu-nimimerkki liittyy elämääni, ja tutuille olen blogia mainostanut, eli tämä on eräänlainen välimuoto anonyymistä ja tunnetusta minästä.

Olen aina minä, eli osallistun sitten nimellä tai nimimerkillä, käyttäydyn samalla tavalla. Puheenaiheet ja huumorin taso vaihtelevat, mutta en juuri kiroile enkä koskaan kiusaa tai uhkaile. Enhän tee sitä elävässäkään elämässä. Yritän välttää kiusoittelemistakin, mutta se ei aina onnistu - kysykää vaikka Mieheltä.

Pysyn myös poissa keskusteluista, joissa käytetään mielestäni epäkohteliaita tapoja. Jaikussa ja monissa blogeissa tavat eivät ole ongelma. Vaikka keskustelu käy joskus kiivaana, ylilyöntejä näkee tosi harvoin.

Ei silti, ettei joskus tekisi mieli kirjoittaa jotain loukkaavaa. Varsinkin jos toinen osapuoli on aloittanut. Silloin yritän muistaa Äitini ohjeen "Viisas väistää" ja vetäytyä keskustelusta. Yön yli nukuttua harmistus tai loukkaantuminen on yleensä saanut oikeat mittasuhteet, eikä kipakkaan vastaukseen ole enää aihetta.

Paras konsti nettikäyttäytymisen parantamiseksi taitaisi siis kuitenkin olla se kasvatuskurssi uusille vanhemmille ;)

Luontoääniä

Pari aurinkoista - ja lämmintä - päivää tekee ihmeitä. Olo on entistä rentoutuneempi, eikä kesä tunnu enää kolealta. Heräämme aikaisemmin kuin aikaisemmin, koska haluamme koko päivän hetket.

Aamun paras hetki on hakea sanomalehti pyjamaan pukeutuneena ja jäädä portaille istumaan. Aamupesun on voinut tehdä saunalla ilman, että varpaat tuntuvat jäätyvän. Tänään istuin kylpytakki päällä mainituilla portailla ja kuuntelin lintuja. En tunnista niitä, mutta nautin viserryksestä.

Aamupäivällä patiolla istuessamme ihmettelimme napsahtavaa ääntä, joka kuului lupiinipellosta. Samankaltainen ääni kuuluu, kun rastas napsii ötököitä suuhunsa. Tämä ääni oli kovempi ja toistuva. Päättelimme lopulta sen olevan lupiininsiementen lähtölaukaus.

Tässä vaiheessa kesää kuulee myös sirkkoja. Lupiinipeltomme on ilmeisen hyvä paikka hyönteisille, koska sirkkojen sirityksen lisäksi sieltä kuuluu vaihtelevaa pörinää ja surinaa. Kuvasta näkee joten kuten, että lupiinit ovat tässä vaiheessa kesää aika kurjan näköisiä, mutta onneksi horsma kukkii.

Lähistöllä on pari hevostaloa, joten luontoääneksi on vakiintunut kavioiden kopse. Hevosia emme näe joka päivä, mutta aina äänen kuulessamme pysähdymme odottamaan ratsuja.

Siritys, sirinä ja pörinä merkitsevät rauhaa ja hiljaisuutta. Tyynellä ilmalla ei edes viiri kopsahtele lipputangossa. Miehelle riittäisivät luonnon äänet, mutta minä olen viehtynyt pikkuradiooni, joka soi klassista musiikkia sen verran hiljaisella, ettei se peitä muita ääniä.

Vielä yksi luontoääni: kämmenen läimähdys paljasta ihoa vasten ja lyhyt manaus. Paarma iski jälleen. Ne mokomat kun eivät paljon ääntele.

Sukulointia ja shoppailua eli sukkulointia ympäri Suomea

Juuri edellisessä postauksessa kerroin, että autoajelut ovat vähentyneet, ja nyt sitten ajoimme tankin tyhjäksi, kun kävimme Siskon luona ja samalla reissulla kuljetimme ostamamme tuolin kotiin.

Kyllästyimme viileisiin säihin ja lähdimme siis Siskon perheen luo. Matkalla pysähdyimme paljon puhuttuun Ideaparkiin. Vepsäläinen myi mallikappaleita 40 prosentin alennuksella, joten meitä kohtasi hyvä onni ja saimme pitkälle ja pätkälle sopivan nojatuolin 40 %:n alennuksella.

Tämä ei ollut ensivisiitti Ideaparkiin. Emme ajele ostosparatiisien perässä (vaikka ymmärrän kyllä marttakerhojen matkat Tuuriin), mutta Ideapark osuu reitin varrelle, joten olemme siellä pari kertaa pysähtyneet. Mies on usein tehnyt vaate- tai kenkäostoksia, mutta minä olen yleensä keskittynyt ruokailuun. Tällä reissulla löytyi sopiva yhdistelmä: ensin bagelit Arnold'sissa ja sitten jälkiruokajäätelö italialaista gelatoa myyvässä kahvilassa.

On sääli, ettei edes Ideaparkin kaltaisessa paikassa ole kunnon kahvilaa. Kunnon kahvilalla tarkoitan paikkaa, jossa saisi hyviä sekä suolaisia että makeita ja annoksina haudutettua teetä. En suostu juomaan "haudutettua teetä tuosta kannusta", joka on seisonut kannussa ties kuinka kauan. Otan mieluummin pussiteetä. Arnold'sin Earl grey-pussit olivat muuten oikein hyvät, ja kun sähläsin ekan pussin rikki, niin myyjä sanoi heti, että voisin ottaa uuden.

Saimme myös huonekaluliikkeessä hyvää palvelua, joten Mies istuu nyt uudessa nojatuolissa ja on tyytyväinen. Tuolin takia teimme ylimääräisen reissun kotiin. Mies halusi ajaa "maisemareittiä", mikä on kiertoilmaus sille, että emme mene suorinta moottoritietä pitkin, vaan huristelemme pienempiä teitä. Täytyy myöntää, että maisemat ovat upeat, ja tänään oli vielä niin hieno päivä (siis eilen), mutta mieluummin etenisin pitkin moottoritietä ilman vastaantulijoita ja hirvet aidan takana.

Vanha tuoli lähtee maalattavaksi ja mökille käyttöön. Me kierrätämme huonekaluja aina, kun vain voimme. Myös vaatteet kiertävät, ensin sukulaisten luona ja loput UFFen laatikkoon tai kierrätyskeskukseen. Itse tuskin kierrämme enää loppulomalla muualle kuin mökille ja takaisin. Nyt vain toivotaan, ettei kesän ainoa lämmin päivä mennyt meillä autossa istuessa.

Tietokone - iloa, muttei ilmaiseksi

Tänään Hesarissa oli iso juttu siitä, miten paljon tietokoneet kuluttavat energiaa. Esimerkiksi Telia Soneran palvelimet kuluttavat yhtä paljon kuin Kauniainen, eikä yksittäisen tietokoneenkaan omistaja ihan vähää kuluta. Yksi Google-haku vie energiaa saman verran kuin tunti energiasäästölampun valoa.

Heti tuli huono omatunto. Olen viettänyt pari päivää tämän makkoseni (MacBook) päivitysten kanssa ja kuljettanut konetta pitkin kauppareissuja ilmaisen nettiyhteyden perässä, joten nyt kun kaikki on taas ok, niin ei ollutkaan kiva jatkaa bloggaamista.

Ajattelin kyllä taannoin riisikeitintä ostaessani, ettei pieni taloutemme kaipaisi enää yhtään sähkölaitetta, mutta tietokoneen kanssa työskennellessäni en ole sähkönkulutusta miettinyt. Nyt energia-aatosten lisäksi tuli hiilidioksidipäästöpohdintaa. Tosin Hesarin jutussa mainittiin, että Suomi ei ole palvelimille pahin mahdollinen paikka, vaan täällä olisi mahdollista hyödyntää viileää ilmastoa ja vesistöjä.

Huono omatunto on nykyään pysyvä seuralainen, ainakin uutisia katsellessa ja lehteä lukiessa. Jos omatunto ei kolkuta jostakin energia-asiasta, niin sitten maailman epätasa-arvoisuudesta, tai jos ei muusta, niin omasta elämäntavasta, syömisestä, liikkumisesta tai vaikka nukkumisesta. Ja nyt siis myös tietokoneen käytöstä.

Yritän tehdä jotain, mutta aina tuntuu riittämättömältä. Kompostointi tai kierrättäminen tuntuvat pisaralta meressä, kun kuitenkin meillä on auto ja kilometrejä kertyy mökkireissuista aika paljon. Eikä se, ettemme harrasta lentomatkailua, paljon lohduta.

No, pieniä tekoja aion tehdä jatkossakin. Jossain vaiheessa varmaan tulevat kiellot ja käskyt ja radikaalit toimenpiteet. Ehkä sitten vanhainkodissa, kun sähköä ja kuumaa vettä saadaan vain kerran päivässä tunti kerrallaan, me bloggaajat ja muut 2000-luvun alun aikuiset muistelemme aikaa, kun mitään rajoituksia ei ollut. Meidän – tai teidän muiden – lapsenlapset sitten moittivat meitä tolkuttomasta tuhlauksesta.

Autolla ajaminen vähenee meillä aina loma-aikoina. Saatamme kököttää mökillä yli viikon ilman autoreissuja, jos vain ruokaa on tarpeeksi. Nykyisillä bensanhinnoilla pitemmät matkat suunnitellaan usein niin, että yhdellä reissulla on monta asiaa.

Niin eilenkin. Menimme Helsinkiin ostamaan apupöytää patiolle (Ikeasta oli löydetty sopiva), hoitamaan makkosen päivitystä ja tapaamaan Siskon perhettä sekä viemään Anopille syntymäpäiväkukat.

MacPeople Storesta ostin piuhan, jolla saa koneen yhdistettyä verkkoon. Samalla kyselin neuvoja päivitysongelmaani. Täällä tiedon valtavirran sivulla kinttupolkuvauhdilla kestää päivitysten lataaminen kauan. Viime viikolla Hämeenlinnan kirjastossa käytin ilmaista yhteyttä ja sain neuvojakin, jolloin osa päivityksistä onnistui. Iso lataus aiheutti kuitenkin ongelmia. Sain neuvoja Kollegalta ja vinkin mennä Hesassa M-baariin vanhan linja-autoaseman viereen.

Piuhaa en osannut käyttää, mutta ohjeiden ja ilmaisen wlan-yhteyden avulla päivitys onnistui. Palasin MacPeople Storeen ja ostin innoissani vielä laukun koneelleni. Meitä palvellut nuori nainen oli tosi hyvä. Hän esitteli laukkuja ja antoi samalla pari vinkkiä koneen käytöstä. Hän oli ystävällinen ja asiantunteva. Siihen kauppaan on mukava palat myöhemminkin.

M-baari oli myös mukava kokemus. Mies muisti, miten sama paikka oli hänen lapsuudessaan Valion jäätelöbaari. Pohjakaavaa lukuun ottamatta kaikki oli tietysti muuttunut. Lapsena hän söi siellä jäätelöä, nyt aikuisena joi valkoviiniä. Söin jonkinlaisen voileivän, mutta seurasin päivitystä niin innokkaasti, etten enää muista, millainen se oli. Sen muistan, että siellä sai valita usean teelaadun joukosta irtoteetä, mikä on loistava juttu. Aina kun saa irtoteetä teepussien sijaan, on teenjuojan syytä olla tyytyväinen.

Päivän kruunasi pikavisiitti Linnanmäelle. Siskon perhe vietti siellä koko päivän, mutta me vain käväisimme. Oli kiva katsella, miten lapset ja isommatkin nauttivat eri pyörityksestä ei laitteissa. Olen viimeksi käynyt Lintsillä joskus nuorena, joten koko alue näytti ihan erilaiselta.

Tietokoneen iloja on mm. se, että voin katsella Lintsillä ottamiani kuvia ruudun kokoisina. Ilahduin myös siitä, että tällä vaatimattomalla blogillani on jo lukijoita ja olen saanut kommenttejakin. Kiitos! Sain uutta potkua kommentoida itsekin.

Hölkän hurmaa!

Juoksin tänään yli 5 kilometriä! Se ei ole monellekaan kuntoilijalle iso juttu, mutta minulle on. Aloitin hölkkäämisen noin viisi vuotta sitten, kun fysioterapeutti puoliksi imarrellen ”sulla olisi hyvännäköinen kroppa, jos vähän tekisit jotain” ja puoliksi uhkaillen ”toi issiasvaiva vaan pahenee, jos et tee mitään” sai minut lähtemään liikkeelle.

Aloitin jonkin kuntoilulehden ohjeilla. Jutussa luvattiin, että ohjelmaa noudattamalla juoksisi viiden viikon kuluttua viisi kilometriä. Ohjelman ideana oli vuorotellen kävellä ja juosta ja pikku hiljaa vähentää kävelyn osuutta. Noudatin sitä pari-kolme viikkoa ja pääsin sen verran hölkkäämisen makuun, että jatkoin.

Alussa kävelin viisi minuuttia ja juoksin minuutin. Näytin varmaan hölmöltä, kun hölkkäsin vasen käsivarsi koukussa kasvojen edessä. Katsoin nimittäin koko minuutin kelloa enkä hölkännyt sekuntiakaan yli minuutin. Enkä olisi jaksanutkaan. Minuutin jälkeen tuntui siltä, että keuhkot repeävät. Vartin – eli yhteensä kolmen minuutin juoksemisen – jälkeen olin ihan poikki.

Mutta se kärsimys kannatti. Pääsin pikku hiljaa kuntoon, jossa jaksoin hölkätä kolmisen kilometriä 4 kilsan lenkistäni. Aloitin ja lopetin kävelemällä enkä juossut ylämäkiä.

Kesäloman alussa Sisko tuli lapsineen mökille ja Siskontyttö kysyi lenkkiseuraa. Hän on minua yli 20 vuotta nuorempi ja joukkueurheilija. Neljän kilsan lenkki on hänelle treenien alkupala. Siskontyttö ihmetteli, ettenkö minä muka jaksaisi juosta koko matkaa, joten pakkohan minun oli yrittää. Menimme rennosti hölkäten, enkä voinut ylämäessäkään luovuttaa, vaikka keuhkoissa tuntui repivältä. Hölkkäsin siis Siskontytön vanavedessä koko matkan ja vain katselin, kun hän otti vielä loppukirin.

Sen lenkin jälkeen olen hölkännyt koko matkan ja tänään siis kokeilin pitempää lenkkiä, joka on mittauskerrasta riippuen 5,5 – 5,8 kilsaa. Mittaan lenkkejä Sports Trackerilla, joka on ainakin Nokian kännyköihin ladattava ohjelma (tms. en ole näistä termeistä ihan varma). Minulla pomppii kännykkä aina taskussa, koska mittaan lenkkejäni ja myös kuuntelen podcasteja. Suosikkejani ovat Ylen Alivaltiosihteeri ja CBC Radion Spark. Olen suunnitellut opiskelevani lataamaan myös musiikkia, se siivittäisi askelia entisestään.

Juokseminen, tai hölkkääminen, ei ole minulle vieläkään helppoa. Lähteminen on melkein aina vaikeaa, eikä lenkillä hikoileminenkaan ole mukavaa, mutta tänään menossa oli iloa, koska jo puolessa välissä tajusin, että jaksan hölkätä koko matkan. Seuraava tavoite on sitten yli 6 kilometriä...ehkä joskus jopa 10...

Melkein täydellinen lomapäivä?

Heräsin tänään 13.30. Siis iltapäivällä! Osasyynä pitkiin yöuniin on parin edellisen yön valvominen, mutta myös iltaisin ottamallani migreeninestolääkkeellä on "sivuvaikutuksena" hyvä yöuni. Mies oli herännyt pari kertaa puolen päivän kahta puolen, mutta koska satoi, päätti jatkaa unia eikä herättänyt minuakaan.

Onnistuimme siis nukkumaan aamuisen sateen yli ja saatoimme syödä aamupalan pihalla. Viileähän on, mutta pitkähihaisiin sonnustautuneina söimme voileipiämme ja vihanneksia. Tuuli vähän haittasi lehdenlukua, mutta muuten oli ihana hetki: tuulenhumina, öttiäisten surina, lehden rapinaa, teetä ja kruununa uunituoreita karpalomuffinseja.

En ole mikään superleipuri, minkä Sisko hyvin tietää, mutta olen ihastunut tänä kesänä helppohin, sekoitettaviin kakkuihin ja muffinseihin. Karpalo-tuorejuustomuffinsien ohje on Brunssi-nimisestä kirjasta, jonka löysin Akateemisen alesta keväällä. Ostin eilen kuivattuja karpaloita ja tuorejuustoa, ja muut leivonta-ainekset löytyivät kaapista muutenkin. Joten ennen kuin Mies sai itsensä sängystä ylös, minulla oli muffinsit uunissa ja tiskit tiskattu! Kuva herkuista ohessa, ja kiitos Annelle, jonka kommentin innoittamana sain kuvan ladattua jo edelliseenkin tekstiin.

Otin aamiaisen jälkeen lisää kuvia kukista, joten niitä on luvassa myöhemmin enemmän. Sitten Sisko soitti, ja puhuimme taas "ei oikeen mistään erikoisesta" tunnin verran. Mikäs on puhuessa pation reunalla istuessa; hän tosin joutui pitämään sadetta mökin verannalla.

Puhelun jälkeen tein vähän töitä ja nyhdin muutamia rikkaruohoja ruusupensaan juuresta. Sitten olenkin istunut koneen ääressä: Yritin saada tekniikkaa toimimaan ja puhelimen piuhan kautta modeemiksi, mikä ei onnistunut. Tämmöisenä päivänä epäonnistuminen ei harmittanut, ja päädyin pyörimään netissä bluetooth-yhteyden avulla, kunnes ajattelin, että näin ihana päivä ansaitsee tulla kirjatuksi saman tien tähän blogiin. Matkaradiosta tulee klassista musiikkia Classic radion soittolistoilta, viiri kolahtelee tuulessa, Mies korjailee lepotuolin kiinnityksiä, ja kun nostan katseeni, näen läheisen pellon keltaisuuden. Jotakin rypsi-rapsia sinne on kylvetty.

Kohta lähden vähän hölkkäämään, sitten syömme kesäruokaa eli uusia perunoita ja silakkaa hapanleivän kera. Ruoan jälkeen luen sanomalehden loppuun ja tartun ehkä kirjaan. Tarjolla ovat Orhan Pamukin Valkoinen linna, uusi James Bond -kirja, Nina Revon Arpi ja uusi Mma Ramotswe -dekkari englanniksi. Näistä kaikista tulee myöhemmin jonkinlainen kuvaus uuteen blogiini Luettua. Tämä on blogikesä!