Kirjastossa

Kirjoitan tätä kirjastossa. Alakerta olisi täynnä kirjoja, mutta tällä kertaa marssin yläkertaan, jossa melko rauhallisessa tilassa voin käyttää nettiä - ilmaiseksi. "Haluatko kaksi vai neljä tuntia?" oli kysymys. Taisi olla jopa kuusi tuntiakin tarjolla.

Sain tehtyä päivitykset ja nyt voin pyöriä netissä nopeammin kuin kotimokkulalla. Samanlaista palvelua saa varmaan jo monesta kirjastosta, itse olen käyttänyt tätä Kotkan lisäksi Hämeenlinnassa.

Aamulenkillä kävin palauttamassa yhden kirjan lähikirjastoon, jossa oli meneillään myös ennakkoäänestys. En käytä lähikirjastoa usein, mutta kirjoitin kyllä nimeni sen lakkauttamista vastustavaan adressiin. On se kumma, etteivät päättäjät ymmärrä lähikoulujen ja -kirjastojen merkitystä. Niitä uhataan lopettaa vähän väliä.

Minulla ei ole vaihtoehtoa tyyliin lakkauttakaa-mieluummin-merimuseo-tai-jäähalli, koska minusta koulujen, kulttuurin ja urheilun ei pitäisi olla vaihtoehtoisia. Minun ideaalimaailmassani kaikki pelaavat ja lukevat, mitä haluavat, ja kaikenkokoisissa kouluissa on lasten ja nuorten hyvä olla.

Minun ideaalimaailmani on vähän kuin kirjasto: rauhallinen paikka, jossa voi rennosti olla ja keskittyä itseään kiinnostavaan tekemiseen. Lähes kaikki on sallittua, kunhan se ei vahingoita ketään.

Lainauskoneen piippaus, ihmiseten matala puhe, virkailijan kohteliaat toivotukset, seinällä vierekkäin olevat maalaukset - toinen abstrakti, toinen maisema - ikkunasta avautuva näkymä lähitalojen katoille. Tästä kirjastosta puuttuu vain kahvila, muuten voisin viettää täällä koko päivän.

Blog Action Day 2008: Köyhyys

En ole köyhä. En ole rikaskaan, vaikka tiedän, että maailmanlaajuisessa vertailussa opettajan tuloni nostavat minut hyvin toimeentulevien joukkoon.

Lapsena ja nuorena kuulin usein, ettei jotain voinut ostaa, koska ei ollut rahaa, oli lainanlyhennys tulossa tai muuta vastaavaa. En kuitenkaan ajatellut, että olisimme köyhiä. Olihan meillä oma talo, auto ja kaikkea, mitä tarvitsi. Sitä paitsi kaikilla kavereilla oli sama tilanne: asuimme alueella, jonne perheet olivat rakentaneet samanlaiset matalakattoiset talot. Silloin ei taloja rakennutettu.

Teini-iässä tietysti olisin halunnut enemmän vaatteita ja muuta, mutta äitini kuoleman jälkeen maallinen menetti pitkäksi aikaa merkityksensä. Olin silloin 18-vuotias. Totta kai hankin rahaa kesätöillä ja tuskailin opiskeluaikana kaiken kalleutta, mutta saatoin käyttää rahaa vaikkapa etelänmatkaan, sillä olin oppinut, että seuraavasta hetkestä ei kukaan tiedä.

Köyhyys Suomessa on suhteellista. Suomen köyhät olisivat jossain muussa maassa rikkaita, mikä ei tietenkään ole mikään lohdutus, jos jokainen sentti täytyy laskea ja sairastuminen tai hajonnut kodinkone aiheuttaa hätätilanteen. Olen auttanut sukulaistyttöä tilanteessa, jossa ruokarahat menivät kalliiseen lääkkeeseen.

Teen työtä aikuisten parissa. Opiskelijoissani on ollut ja on työttömiä. Tiedän, miten vähällä rahalla ihmisten täytyy tulla toimeen. Siksi tunsin aina itseni kiusaantuneeksi, jos työkaveri kertoili opiskelijoiden läsnäollessa laajasti matkoista tai hankinnoista. Toisaalta en liiemmin ollut valmis jakamaan penninvenytysvinkkejäkään.

Matkalla työhön ajan avustuskeskuksen ohi. Leipäjonon nähdessäni minut valtaa joka kerran sama voimaton raivontunne: miten tämä on mahdollista? Sitten iskee syyllisyys: mitä minä voisin tehdä? Tuloksena on vaihtelevia reaktioita: pussi vaatteita keräyspisteeseen, jonkin avustusorganisaation kortin tms. osto, rahan kilauttaminen keräykseen tai vain ajatus, "ettei tälle voi mitään ja lopeta nyt tuo pähkäily".

Tämä blogitoimintapäivä on saanut minut miettimään kuntavaaleja myös köyhyyden näkökulmasta. Köyhyys on kuitenkin niin laaja kysymys (ks. Halo Efektin blogi), että äänestäjänäkään en tiedä, mihin tarttua. Sen kuitenkin tiedän, etten äänestä ketään, joka julistaa, että jokainen on oman onnensa seppä.

Viime aikojen uutisissa ovat toistuneet sanat talous ja taantuma. Ei näytä hyvältä, varsinkaan köyhyyden kannalta.

Mobiilisti

Tämä on mahtavaa! Istun junassa, luen sähköposteja, tutkin FriendFeediä ja selailen blogeja. Olen istunut tätä matkaa vuosien ajan. Ensin tämä oli koti- ja opiskelupaikan väli; nyt matkaan Siskon luo. Tämä on paras yksin matkustettu reissu koskaan: alkumatkasta juttelin tuttavan kanssa ja nyt loppumatkasta hyödynnän nettiä.

Kun 80-luvun puolivälissä aloin kulkea lähes viikoittain tätä matkaa, en osannut haaveillakaan mahdollisuudesta tehdä kirjoitushommia matkalla. Puhumattakaan elokuvien katselusta. Muistan, kun juniin tuli lastenvaunut ja elokuvavaunut. Edelliset paransivat viihtyvyyttä, kun käytäviä pitkin juoksentelevat penskat siirtyivät niihin leikkimään. Jälkimmäiset kuulostivat hyvältä, mutta todellisuudessa niistä tuli (tai siltä tuntui) vain piirrettyjä, tai sitten elokuva oli alkanut jo edellisellä asemalla.

Nyt kassissani on läppärin lisäksi kuulokkeet ja elokuva. Nettiyhteys on kuitenkin toiminut koko matkan niin hyvin, että olen vain nauttinut virtuaaliseurasta. Eikä näytön katsominen tunnu aiheuttavan pahoinvointia kuten kirjan tai lehden lukeminen.

Ainoa huono puoli ovat nämä ns. PC-paikat. Virtaa tulee kyllä, mutta penkkien välissä oleva "pöytä" on niin kapea, ettei sille mitenkään mahdu kuin yksi kone. Juttelin asiasta vastapäätä istuvan kanssa, ja hän kertoi, että Pendolinoissa pöydät ovat käytännöllisemmät. Tätä matkaa teen IC:llä.

Koneita täällä piisaa. Tässäkin vaunussa näkee yhdeltä istumalta neljä läppäriä. Melkein kaikki alle kaksikymppiset istuvat napit korvissa. Puhelimet eivät onneksi soi. Olen sen verran tuore mobiililaitteiden käyttäjä, että rekisteröin aina läppäreiden näpyttelijät. Takanani istuvat harmaapäiset rouvatkin juttelivat, miten "nuorisolla on aina noita koneita".

Nuorille itselleen tämä taitaa olla normaalia elämää, eivätkä he taatusti halua kuulla tädin juttuja ajoilta ennen kännyköitä. Yhtä vähän minä halusin kuulla Isän tarinoita pula-ajasta (hän taisi tosin sepittää niistä osan). Myönnän kyllä syyllistyneeni Siskon lasten kiusaamiseen Kun-minä-olin-nuori-niin-ei-silloin-ollut-pleikkareita -jutuilla.

Viime aikoina on puhuttu paljon internetin vaaroista - ja pitää puhuakin - mutta kyllä tietokone ja netti ovat tuoneet elämään valtavasti hyvää. Sitähän minäkin yritän lapsille kertoa, kun muistelen aikoja ilman mobiilitekniikkaa. Kun on elänyt ilman tätä hauskuutta, osaa tätä arvostaa.

Jäätelöä ja juoksua

Mies pyysi eilen, että veisin hänet töihin. Hänen selkänsä on sen verran huonossa kunnossa, ettei matka onnistu kävellen kuin vain mennen tai tullen. Okei, vastasin, mutta sitten hän huomautti - ohimennen- että pitää olla muuten töissä kahdeksalta. Uaah! Miten voisin herätä niin aikaisin?

No, kyllähän minä heräsin. Ja kannatti. Kävin viemässä Miehen ja samalla piipahdin torilla. Olin kotona jo yhdeksältä, joten ei kun lenkille.

En ole hölkännyt pitkään aikaan ja nytkin lähdin kävelemään. Tosin en päässyt pitkälle, kun piti pysähtyä ottamaan valokuvia kuuran peittämästä maasta, lehdistä ja oksista. Valkoinen kuura tuo lehtien ja varsien muodot upeasti esiin. Kuvat eivät läheskään toista sitä näkyä. Varsinkin kun nouseva aurinko saa kuuran kimaltamaan.

Tein peruslenkkini, vähän alle 5 kilsaa, ja loput matkasta jopa innostuin hölkkäämään. Nyt sitten ovat jalat kipeät ja ajatus kääntynyt kohti pakastinta: siellä on jäätelöä, jopa kahta sorttia. Suosikkini on Ben & Jerry's, mutta viime viikolla löysin Mövenpickin panna cotta -jäätelöä. Tosi hyvää! Molempia olisi purkin pohjalla. Miksiköhän kaikki herkkujäätelöt ovat erikoisen muotoisissa pakkauksissa?

Joskus mielessä käy, että voisin olla paremmassa kunnossa - ja vähän hoikempi - jos en joka toinen ilta avaisi sitä pakastinta. Joka toinen ilta maistuukin suklaa. Kuitenkin olen sitä mieltä, että makean syöminen on aika pieni pahe. Hölkkäämisen aloitettuani olen oppinut myös pienentämään annoksia. Tosin Miehen ostamaa keittiövaakaa en jäätelöannosten punnitsemiseen aio käyttää.

Aamutossuongelma

Kun tulen kotiin, vaihdan aina vaatteet verkkareihin, leggingseihin tai vastaaviin ja vetäisen jalkaan aamutossut. Tykkäisin olla paljain jaloin, mutta lattia on liian kylmä, ja myönnän, että usein liian roskainen, jotta paljasjaloin olisi kiva kävellä. Aamutossut ovat myös jonkinlainen myönnytys Miehen suuntaan. Hän käyttää sisällä kenkiä.

Nykyiset aamutossuni alkavat olla jo niin käytetyt, että tarvitsisin uudet. Edes peseminen ei auta. Viikonlopun parvekeremontti oli viimeinen tikki: tallustelin parvekkeella ja sain maalia tossun pohjaan. Kuivuihan se, mutta kun tossujen päällekin roiskui sitä, niin en kehtaa enää pitää niitä.

Ongelmana on vain se, ettei vielä ole joulu!

Aamutossuja ei nimittäin juurikaan ole kaupoissa muulloin kuin joulun alla. Kävin jo viime viikolla etsimässä uusia tohveleita, mutta tarjolla oli ainoastaan Ainoja tai mitä ilmeisemmin viime joulusta jääneitä erilaisten tossujen hajakokoja. Okei, en käynyt jokaisessa kenkäkaupassa enkä myöskään kaikkien kaupparyhmittymien jättimarketeissa, mutta sen verran monessa, että alkoi harmittaa.

Sama tilanne toistuu, jos haluaa pyjaman. Valikoima on parhaimmillaan ennen joulua. Toinen vaihtoehto on äitienpäivä. On varmaan muitakin tavaroita, joiden löytäminen muulloin kuin lahjanostoaikaan on vaikeaa, mutta tossuista ja pyjamista minulla on nyt kokemusta.

No, onneksi minulla on villasukkia ja onneksi jouluun on enää pari kuukautta.

Voi Alma, minkä teit?

Alma Media halusi palkata modernin päätoimittajan ja käytti head-huntingia löytääkseen sopivan. Nyt näyttää siltä, että Johanna Korhonen on liiankin nykyaikainen rekisteröityneine parisuhteineen ja lapsineen.

Tilanteen arviointia haittaa se, että Korhosen selkeää muistiota vastassa on Alman tomitusjohtajan Kai Telantenteen monet eri lausunnot. Sana sanaa vastaan - tilanteet ovat aina hankalia, mutta tässä vaiheessa ainakin Korhosen antama kuva tuntuu vakuuttavammalta.

Epäilen, että Alman johtajistolta karkasi mopo käsistä nimettömän (!) tekstarin paljastaessa, että Korhosen mies onkin nainen. Pamppujen mielessä kävi varmaan vanhoillinen ja asenteellinen tilaajaporukka, joka sanoisi irti tilauksensa asian tultua ilmi. Bisnestä tekevien kustannusjohtajien maailmassa homma yritettiin hoitaa pois päiväjärjestyksestä rahalla, mutta tiedonvälitystä tekevien toimittajien maailmassa niin ei toimtia, vaan asia tuotiin julki.

Korhonen ansaitsee asian julkisoinnista kiitosta, sillä tilanne on hänelle ymmärtääkseni siinä mielessä uusi, ettei hän ole aiemmin esiintynyt julkisuudessa seksuaalivähemmistöjen tai sateenkaariperheitten edustajana. Eikä olisi tarvinnut nytkään. Työnhakuprosessin läpäisemisen olisi luullut riittävän todistamaan, että Lapin Kansalle oli tulossa ammattilainen pomoksi.

Nyt Alma Media on kertaheitolla profiloinut itsensä keskiaikaiseksi ja miesten asemaa korostavaksi firmaksi. Miksi muuten Pohjolan Sanomien (mies)päätoimittajan (nais)puolison politikointi ei ole ollut haitaksi? Hesarin mukaan asia ei edes ollut Kai Telanteen tiedossa. No, miksi olisikaan ollut? Eihän (nais)puolison , voisi sanoa jopa pikkuvaimon, puuhasteluista ole (mies)päätoimittajan puolueettomuudelle uhkaa.

Edelleen Hesarin mukaan osa Rovaniemellä haastatelluista suunnittelee Lapin Kansan tilauksen peruuttamista, joten Alma Medialla on nyt "suo siellä, vetelä täällä" -tilanne.

Porkkanamafian kannattajana pidän enemmän positiivisesta vaikuttamisesta, mutta tässä tapauksessa boikotointi on helppoa. En muutenkaan osta iltalehtiä, joten ainoan käsillä olevan Alma Median lehden boikotointi onnistuu helposti. Tosin nykyään näistä mediatalojen kuvioista ei ole helppo olla selvillä, joten voi olla, että jotain todellista boikotoitavaa tulee vielä, mikäli siis Alman selitykset eivät tästä parane.

Tietysti voisin vaikuttaa porkkanahengessä ja käydä kotimatkalla ostamassa Ilta-Sanomat!

Nupit kaakkoon YLE!

Tiedän, että Kotka ei ole metropoli, mutta sen verran tiheään asuttu alue Kymenlaakso on, että luulisi Yleisradion kuuluvan täällä kunnolla. Ärsyttää nimittäin, että kaikki soittolistakanavat kuuluvat tosi hyvin, mutta Ylen radiokanavat heikosti.

Ymmärrän, että täällä itärajalla Sputnik kuuluu hienosti ja ehkä Radio Dei saa apua ilmojen herralta, mutta sitä en todellakaan ymmärrä, että kun ajetaan Kotkasta Helsinkiin, niin juuri Ylen ykkönen suhisee ja rätisee.

Löysin vähän aikaa sitten huippukanavan, Yle Peilin, mutta se ei ainakaan meidän autoradiossa pysy päällä. Yle Ykkönen siis kuuluu suhinan läpi ja niin hiljaa, että volume on aina kovalla. Sitten kun tulee maanantai-jazzia tai muuta, mitä ei halua kuunnella ja vaihtaa toiselle kanavalle, niin auto tärähtää äänen voimasta.

Vieno pyyntö siis Ylelle: Väännelkää vähän nappuloita siellä radiomastoissa tai missä te nyt teettekään töitä, että täällä Kaakkois-Suomessakin kuultaisiin teidän kanavia.

Huomautus Siskolle, ennen kuin hän ehtii kommentoida sitä, miksi valitan asiasta blogissa, jota lukee todennäköisesti vain kaksi henkilöä: Kirjoitin asiasta myös Ylen palautelomakkeeseen. Saapas nähdä, tuleeko vastausta.