lauantai 26. joulukuuta 2009

Lapsetonta joulua!



Sattuneesta syystä en suostu tekemään kenenkään sukulaisen kanssa sopimusta siitä, että "ostetaan lahjoja vain lapsille". Haluan viettää kokonaisen joulun, johon kuuluvat joulukoristeet, jouluruoat ja ilman muuta joululahjat.

Aloitan joulunvieton 1. adventtina, jolloin sytytän kynttilän ja panen esille joitain koristeita, mm. ovikranssin ja parvekejuttuja. Adventista alkaa myös joulutorttujen syöminen. Niitä ei sitten joulupyhinä enää syödäkään.

Vaikka meitä on vain kaksi, meillä on tupa täynnä koristeita. Joulukuusi on tänä vuonna muhkea, mutta koristeet maltillisen hopea-valkoiset. Plantagenin halvat amaryllikset eivät ole vielä alkaneet kukkia, mutta yksi hyasintti jo tuoksuu.

Traditioihin (tämä on 14. yhteinen joulumme) kuuluu joulurauhan julistuksen kuunteleminen ja glögin juominen. Sitten lämmitetään sauna ja saunotaan. Joulupöytään katamme kauniisti ja syömme pitkän kaavan mukaan. Alku- ja pääruoan välissä jaamme lahjat. Ostamme Miehen kanssa lahjoja toisillemme ja itsellemmekin. Lisäksi jotain tulee suvulta ja ystäviltä.

Pidän joulusta valtavasti. Minusta on kiva miettiä, mitä antaa lahjaksi lähisuvulle, erityisesti lapsille. Lähetän kolmisenkymmentä joulukorttia ja vien joitakin kukkatervehdyksiä ja ruokalahjoja. Joulu on hyvä syy vierailla kummitädin ja -sedän luona. Muutenkaan en kieltäydy kyläilystä, koska on hauska nähdä, miten muut ovat koristelleet kotinsa.

Ymmärrän mainiosti, että perheelliset näkevät joulun lasten juhlana. Olen todistanut parina jouluna Siskon ja Miehentyttären lasten jouluiloa. Joulu ei kuitenkaan ole vain lasten juhla. Se on oikeastaan ainoa juhlapäivä, jota myös lapsettomatkin voivat viettää. Nykyään ei aikuisten syntymä- tai nimipäiviä juuri juhlita, ja äitien- ja isänpäivä... No, ymmärrätte varmaan.

Minua voi pitää aivan vapaasti ahneena, jos haluaa, mutta olen myös sitä mieltä, että lahjojen ostamisessa saa olla vastavuoroisuutta. Eivät lapsettomat sukulaiset ja kummit mitään lahjapankkeja ole. Pieniinkin lahjoihin menee helposti monta kymppiä, joten minusta on kiva saada vähän takaisinkin.

En tarkoita mitään ihmeitä. Ilahdun jokaisesta joulukukasta, viinipullosta ja suklaalevystä. Vielä enemmän nautin lahjasta, joka on valittu minua jotenkin ajatellen. Siskoni on mestari löytämään kivoja lahjoja. Nykyään otan mielelläni vastaan myös anti-ageing-rasvat. Mitään krääsää ei meillä ole koskaan harrastettu. Tänäkin jouluna paketeista paljastui kirjojen ja syötävän lisäksi keräämäämme astiastoa, kalenteri ja minulle ihana villashaali kylmien mökki-iltojen lämmikkeeksi.

Nykyään elämänmeno on sen verran monimuotoista, ettei yksinäisen tai kahdenkeskisen joulun vieton luulisi herättävän suuria ihmettelyjä. Perhe- ja lapsikeskeisyys kuitenkin jyllää, mistä minusta on yhtenä merkkinä on juuri tuo "joulu on vain lasten juhla" -ajattelu. Pelkässä aikuisseurassakin voi viettää oikein hyvän joulun - tai olla viettämättä, jos niikseen tulee. Kukin tavallaan.

Hyviä joulukuun päiviä - kohta on uusi vuosi!

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Verkko liekeissä eli somea oppimassa


Sometu-pikkujoulu?

Osallistuminen mielenkiintoisiin keskusteluihin kalamaljassa ja world cafessa, erilaisista nettimedioista kuuleminen ja niiden kokeilu, luova kirjoittaminen, powerpointtien tuunaus ja monien uusien Twitter-kontaktien ja Facebook-frendien löytäminen.

Lisäksi tuliveistoksen rakentaminen ja polttaminen (kuvassa), saunominen ja uiminen, syöminen ja juominen sekä Powerpoint-karaoke.

Sometun rivijäsenenä mietin hetken, ennen kuin päätin osallistua Espoon Siikarannassa viikonlopputapaamiseen ja pikkujouluun. Olisihan sitä ollut muutakin näin joulun alla. Niin kuin suursiivousta. Mummon antama malli istuu tiukassa, mutta onneksi olen valmis joustamaan. Tosin yllätyksekseni Mies soitti ja kysyi, mitä sanon, jos hän imuroi sohvat. Mitäpä minä siihen. En suinkaan vastustellut.

Kun siivousmurheet olivat siis pois mielestä, niin saatoin keskittyä osallistumaan. Ykköskokemukseksi voisin valita keskustelut. Yhtään keskustelua ei käyty tyypillisessä seminaarimuodostelmassa, vaan nyt kokeiltiin kalamaljaa eli fish bowl -menetelmää, joka muuttaa perinteisen paneelikeskustelun kaikkia osallistujia aktivoivaksi pyöreän ringin keskusteluksi. Osallistuin ensimmäistä kertaa myös world cafe -keskusteluun, jossa rikotaan tavanomaisen ryhmäkeskustelun rutiineja. Aiheet eivät olleet helppoja, mutta olivat mielenkiintoisia: Miten päästä mukaan oppimistarinaan? ja Aktiivinen kansalaisuus.

Molemmat olivat sekavia, mielenkiintoisia ja ehdottomasti hauskoja tilanteita. Ja koko ajan mukana oli osallistujia myös verkon välityksellä ainakin Connect prossa ja Twitterissä. Vaikka tekniikka ei aina toiminut niin kuin piti, niin oli mahtavaa saada väläys mahdollisuuksista, joita kameroiden ja läppäreiden käyttö tuo tullessaan, kun keskitytään asiaa eikä laitteisiin. Olen varma, että ennen eläkkeelle lähtöäni käytän nyt kokeiltuja juttuja osana normaalia koulutyötä.

Työpajoissa keskustelin Powerpointeista, kokeilin vihdoin Google Wavea ja sain lisävinkkejä kuvien käytöstä. Twitterin esittely ja vierihoitona annetut neuvot ja vinkit sekä sen että Facebookin käyttöön osuivat kohdalleen. Kiitos @Pauliina!

Luovan kirjoittamisen sessio palautti mieleen taas kirjoittamisen hauskuuden. Pääsisinpä joskus oppitunnilla samaan tunnelmaan, mikä vallitsi hetki ennen kuin Anne-kollega näppäsi ensimmäisen kuvan valkokankaalle ja antoi luvan aloittaa.

Niin ja se tuliveistos. Päivän istumisen ja runsaan ruokailun jälkeen teki mieli ulos, ja pääsin auttamaan @Peeiitä illan toisen kohokohdan eli tuliveistoksen rakentamisessa. Tuloksena oli verkko, joka hehkui illassa. Teos oli paitsi verkkoelämän symboli niin samalla yksi 3000:sta kannanotosta ilmaston lämpemistä vastaan. Flickrissä lisää kuvia.

Illan toinen kohokohta oli Powerpoint-karaoke. Arpa ei onneksi osunut minuun, joten vältyin joutumasta yleisön eteen esittämään itselleni vierasta Slidesharesta napattua Powerpoint-esitystä. Hervottoman hauskat tulkinnat paikoin yhtä hervottomista kalvosarjoista kyllä naurattivat. Pelko omasta vuorosta hieman laimensi iloa.

Vielä jäi asioita oppimatta. Vuoroaan odottavat ainakin Flowdockin käyttö ja Second life. Spotifyn säestyksellä tanssittu humppa sen sijaan saa jäädäkin kokeilematta.

****************************************************************************

Luettuani tämän postauksen minun oli pakko vetää henkeä. Vasta noin kahdessa vuodessa (liityin Sometuun vuoden 2007 lopulla ja aloitin blogin 10.7.2008) olen oppinut valtavasti. Kaksi vuotta nuorempi minäni ei olisi ymmärtänyt puoliakaan ym. termeistä ja ohjelmista, eikä nykyinenkään minä niin nörtti vielä ole, että todella hallitsisi ne. Lisäsin siksi linkkejä, jos vaikka joku satunnainen selaaja sattuisi ihmettelemään, mitä nuo kaikki ovat. Ja jos erilaisten härpäkkeiden oppiminen kiinnostaa, niin Sometua parempaa paikkaa ei ole.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Kannattaa herätä ajoissa

Heräsin ennen kellonsoittoa ja Miestä! Pakkohan sitten oli nousta lukemaan lehteä.

Aikaisen ylösnousun ansiosta tänään oli hyödyllinen päivä. Siihen asti kun menin töihin... Aamuherätys normaalia aikaisemmin kyllä kannatti noin muuten. Ehdin tehdä kävelylenkin huurteisina rapisevia lehtiä ihailemassa, ostaa loppuviikon ruoat, lukea opiskelijoiden töitä ja tehdä pari jouluostosta.

Ekat joululahjat on nyt hankittu ja paketoitukin. Katsoin myös suosikkisarjaani Ratkaisijaa ja jaksoin jopa päivittää lukupäiväkirjaa. Jospa illan oppitunnitkin olisivat menneet putkeen. Mutta ehkä on niin, että energia ei riitä koko päiväksi, ja normaali tapani velttoilla aamupäivä takaa jonkinlaisen vireyden illaksi.

Netti kyllä olisi toiminut. Eilinen harmitus johtui turvapäivityksestä, johon oli sitten jäänyt aukkoja. Tai siis joka oli liian tiivis. Näin ainakin ymmärsin.

En muuten kadehdi atk-tukihenkilöitä, jotka joutuvat selittämään kaltaisilleni tekniikan kiemuroita. Aika harvoin tapaa sen alan ihmisen, joka osaisi asettua maallikon asemaan ja selittää havainnollisesti eli käyttämällä minun maailmaani sopivia esimerkkejä. Aika usein saa vain nyökytellä ja olla ymmärtävinään. Oma vika tosin, jos en kysy.

Jostain syystä nyt ei sitten nukuta, mikä ei lupaa hyvää huomiselle. Pitäisi kerätä voimia, sillä Siskon perheen lahjat pitää huomenna saada hankittua. Vaikka tiedän, mitä ja kenelle, niin hommaa saattaa vaikeuttaa erään tanskalaisen muovipalikkatuotteen saatavuus. Oman kylän Prismasta toivottu paketti oli loppunut.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

"Mikäli havaitsette ongelmia nettisivuille pääsyssä, ottakaa yhteys"


Tänään kesken koulupäivän (eli illan) tuli Kollega Anne melkoisen tuohtuneena luokastaan ja selitti jotain, miten ei ollut päässyt nettiin kurssin sivuille. En kuunnellut kovin tarkasti, vaan heitin, että mullakin oli eilen sen kanssa ongelmia. Ilmeisesti jokin päivitys meneillään. Nehän silloin tällöin haittaavat iltatyöskentelyä.

Vähänpä tajusin, minkälaisestä päivityksestä oli kyse. Vasta kotona luettuani Opeblogin jutun Kotkan oppilasverkossa sosiaaliset verkostot kielletty – paitsi Facebook ymmärsin, että seuraavan päivän tunnit menevät osin uusiksi. En pääsekään käymään läpi äikän kurssin keskustelua, koska se on ollut Ningissä.

Olen vetänyt parin vuoden kursseihin liittyviä keskusteluja ja mm. Seitsemän veljestä -lukupiiriä Ningissä. Tai ei niissä mitään vetämistä ole. Opiskelijat keskustelevat varsin innokkaasti, todella asiantuntevasti ja asiallisesti. Samaan keskusteluun ovat liittyneet sekä etä- että lähiopiskelijat. Eräässä kokeilussa mukana oli aikuislukio ja päivälukio, jolloin keskusteluihin otti osaa eri sukupolvia.

Olemme yleensä kirjautuneet ensimmäisen kerran tunnilla ja samalla kirjoittaneet ekan kommentin. Siitä on ollut hyvä jatkaa kotona. Esimerkiksi Seitsemää veljestä lukeva joukko intoutui upeisiin keskusteluihin. Puhuttiin veljesten luonteista, käyttäytymisestä, miehisyydestä ja naiskuvasta. Millään kirjallisuustunnilla emme olisi yksinkertaisesti ehtineet käydä läpi kirjan joka lukua, niin kuin nettikeskustelussa teimme. Lisäksi opiskelijat saivat kysyä minulta tekstissä olevia hankalia sanoja. Siinä saattoi muutama entisajan työväline tai vaatekappale tulla tutuksi.

Uskon (pakkohan minun on), että ATK-keskuksella tms. on ollut pätevät syyt toimintaansa. Eniten tässä harmittaa se, miten asia tuli tietooni. Ilman Kollegaa olisin huomenna ollut itse samassa tilanteessa ihmettelemässä, mikä nyt on vikana. Toiseksi harmittaa se, että yksipuolisesti mennään tekemään päätöksiä, joilla on suht isoja vaikutuksia. Olisi mukava tulla edes kuulluksi - ja kuulla päätösten takana olevat perustelut.

Ja ilman muuta minua harmittaa, jos seuraavalla kurssilla en pääse luokassa esittelemään alustaa ja näyttämään, miten siellä toimitaan. Keskusteluista en kuitenkaan luovu. Ne ovat tulleet jäädäkseen.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Hoh-hoijaa, onneksi on jo joulukuu

Tänä vuonna marraskuu tuntui erityisen synkältä. Luultavasti viime vuonna oli yhtä pimeää ja masentavaa, mutta sitä ei vain muista, mikä tietysti on hyvä. Jos muistaisi jokaisen pimeän ja tihkusateisen päivän, se masentaisi entisestään.

Tänä syksynä olen saanut maistaa peruskoulun opettajan hommia. Ryhmäni on pieni, hyväkäytöksinen ja melko motivoitunutkin, mutta teini-ikäinen. Vaikka suurin ongelma on suomen kieli ja vaikka kaikkien muidenkin ryhmän opettajien mielestä meillä on harvinaisen kiltti ryhmä, olen melko poikki.

Tiesin jo opetusharjoittelun jälkeen, että perusaste ei ole minun hommiani. Edellisessä työpaikassani eräs syy vieterin katkeamiseen oli muutaman vuoden rupeama nuorisoryhmän opettajana. En silloinkaan väsynyt opettamiseen, vaan kasvattamiseen.

On helppo sanoa, etten pärjää nuorten kanssa, koska minulla ei ole omia lapsia. Tämä lieneekin ainoa tilanne, jossa otan tyynesti vastaan ym. kommentin. Käytän sitä myös itse, vaikka en usko siihen. Lapsettomuus ei tee kenestäkään huonoa opettajaa. Ei hyvääkään, ei sen puoleen.

Opettaminen on yksi juttu, kasvattaminen toinen. Tosin ei lapsettomuus tee kenestäkään huonoa tai hyvää kasvattajaakaan. Toiset vain osaavat ohjata, neuvoa ja oikeassa kohdassa olla tiukkoja. Toisilla menee hermo.

Tämän viikon kohokohta on ollut panna jouluvalot parvekkeelle, tuoda pikkuinen kuusi sisään ja eilen ostaa jouluruusu. Joulukoristeet, nykyään useimmiten valkoiset, tuovat vähän kerrassaan valoa synkkyyteen. Enää pari viikkoa töitä, ja sitten alkaa koeviikko ja loma!

lauantai 28. marraskuuta 2009

Spotify ja TV-kaista - toiseksi parasta netissä


En muista, keneltä sain kutsun Spotifyyn, mutta TV-kaistan kokeilutunnukset sain Puhujainkulman Pörniltä. Kiitos kaunis molemmille! Nyt kun sain vihdoin hommattua laajakaistan kotiin, niin olen siis päässyt kokemaan ääntä ja liikkuvaa kuvaa.

Spotify varsinkin on suosikkini. Tehdessäni kotihommia tai töitä tykkään kuunnella jotain taustalla. Musiikki vaimentaa muut äänet ja jotenkin pitää myös ajatukset kasassa. Eniten kulutan barokkimusiikkia ja muuta kevyttä klassista tai muuta instrumentaalimusiikkia. Laulettu musa toimii siivotessa, kun voi hyräillä tai hoilata mukana.

Aiemmin kuuntelin Classic-radiota ja levyjä, mutta pikkuinen cd-soittimemme muutti mökille ja Classic-radio meni konkkaan. Sitten siirryin telkkariin, josta löytyi Ylen Klassinen, mutta ison tv:n pitäminen päällä pelkän musiikin takia tuntui väärältä ja sieltä kaikuivat välillä melkoisen hurjat aariat.

Nyt sen sijaan menen Spotifyyn, valitsen haluamani musiikinlajin ja klikkaan. Tänäänkin mietin, mikä saisi iloiselle tuulelle. Muistin Love, actually -elokuvan ja löysin sen soundtrackin. Mukana on ajankohtaan sopivasti vielä joululaulukin.

TV-kaista lähti vasta käyntiin, mutta ehdin jo ensimmäisen nauhoituspäivän jälkeen kokeilla ja vilkaista - nyt tosin hävettää sanoa - Häähullut-ohjelmaa. Ohjelma oli tyhmä (muistan siinä joskus olleen ökyrikkaita alipainoisia manhattanilaismorsiamia, joita oli hauska seurata), mutta se toimi. Pahoin pelkään, että kokeilun jälkeen täytyy harkita palvelun ostamista.

Tosin ensin täytyy myös harkita kaiuttimien ostamista. Että siinä mielessä laajakaista näyttää huonot puolensa. Tulee lisää ostettavaa.

Niin, parasta netissä ovat edelleen ystävät ja tutut, jotka ottavat mukaan, neuvovat ja joskus jopa lahjoittavat näitä kivoja kutsuja. Myös Google Wawe -kutsu tuli Qaiku-tutulta Jalilta. Mutta weiwiä en ole vielä päässyt todella kokeilemaan. Siitä joskus myöhemmin.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Saa huolehtia

Nyt kun sikainfluenssa jyllää, kuulee monen suusta, miten tyhmää on vouhkata taudista, joka on ihan sama kuin mikä tahansa kausi-influenssa. Totta on, että varmaan vasta tämän epidemian aikana on monelle kirkastunut, miten paljon tavallisenkin influenssan jälkitauteihin kuolee ihmisiä. Minusta on silti hyvä, että asiasta nyt puhutaan.

Jostain luin, että nyt suomalaiset ovat oppineet pesemään käsiään. Mielestäni se ei näy missään. Olen edelleen yksi harvoja ja usein ainoa, joka menee ennen ruokailua tai kahvihetkeä käsienpesulle. Joka tapauksessa tietoisuus käsihygieniasta on ainakin lisääntynyt.

Se, että kausi-influenssaankin kuolee ihmisiä, ei lohduta kaikkia meitä, joiden läheisellä on sikaflunssa. Mitä nuorempi potilas, sitä huolestuneemmat sukulaiset ja ystävät. Eikä huolestumisen tunnetta vähennä se, että lähipiirissä on vanhempaakin väkeä. Emme haluaisi menettää ketään.

Okei, huolehtiminen on turhaa, mutta tunnetta on vaikea välttää. Jos pelosta ei saa edes puhua, tuntuu vielä pahemmalta. Kuolemasta ei paljon puhuta, eikä sitä haluta ajatella. Mutta silloin kun kuoleman ajatteleminen painaa oloa, niin toivon kaikille kumppania tai ystävää, jonka kanssa asiasta puhua. Yksin pelkääminen ei auta ketään eikä mitään.

torstai 15. lokakuuta 2009

Blog Action Day 2009: ilmastonmuutos

Pakko tunnustaa, etten ole paljon tällä viikolla ilmastonmuutosta ajatellut, siitäkään huolimatta, että sähköpostiin on tullut pitkin viikkoa linkkejä ja vinkkejä kirjoittamisen avuksi. Meillä on koulussa koeviikko, joten suurin osa ajastani on mennyt kokeiden tekemiseen ja korjaamiseen. Lisäksi tälle viikolle sattui kaksi koulutusta Opit-alustan käytöstä. Kun vielä ajatukset pyörivät ensi viikon syyslomassa ja siinä, että Mies mokoma on koko viikon työssä aamut illat, (eli yhteisestä lomasta ei ole tietoakaan), ei ilmastomuutokselle ole oikein jäänyt aikaa.

Täysin en aihetta ole jättänyt miettimättä. Ajattelen ilmastonmuutosta ja sen ehkäisyä melko usein arkipäivän töiden lomassa. Erityisesti silloin, kun tiedän tekeväni jotain vastoin neuvoja. Kun ostan ruokaostoksille muovipussin unohdettuani kauppakassin. Kun kippaan savukalan nahan ja salaatin teosta jääneet biokelpoiset jätteet sekajätteiden seuraan. Kun vältän bussia ja värvään vaikka Isän kuljettamaan minut töihin.

Tänään viimeksi sain itseni kiinni toivomasta meille kahta autoa. Matkustin kotoa Jyväskylään Siskon luo, ja matka sekä bussilla että junalla kestää kauan. Omalla kyydillä olisin nopeammin perillä eikä tarvitsisi ottaa matkapahoinvointilääkettä.

Luulen, että ajatukseni kulkevat melko tavanomaista rataa. Olen kuullut ja lukenut jotakin ilmastonmuutoksesta ja toivoisin osaavani jotain tehdä, mutta epäilen, onko minulla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa mitenkään mihinkään.

Tavallinen kuluttaja nappaa faktan sieltä, oletuksen täältä ja ohjeen tuolta. Hän kierrättää, kompostoi ja hankkii energiasäästölamppuja. Hän yrittää saada puolison uskomaan, ettei sitä lihaa tarvitse joka aterialla olla. Sitten hän lukee jonkun ilmastonmuutosepäilijän mielipiteitä, ja hämmentyy jälleen, tai jonkin tutkimuksen, jossa sanotaan, että biohajoava kassi on huonoin vaihtoehto. Paskat! Mihin tässä pitäisi uskoa ja mitä tehdä! On helpompi lyödä hanskat tiskiin ja jatkaa kuten ennen.

Tietoa on saatavilla, jos sitä haluaa kaivaa esiin. Minulle vaikuttavin ilmastonmuutoksen ehkäisyyn motivoiva juttu ei kuitenkaan ole ollut mikään fakta, vaan fiktio. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa luettuani liityin Porkkanamafian kannustuksesta Ilmastomaajoukkueeseen ja kaivoin sen kauppakassin esiin. Pieniä askeleita olen siis jo ottanut.

Välillä tunnen suurta syyllisyyttä auton käytöstäni tai viime kesän kielimatkasta, välillä en vain jaksa välittää. Tähän Blog Action Dayhinkin viimein ilmoittauduin , kun ajattelin, että kaikkien on PAKKO tehdä jotain, edes ajatella asiaa. Oikeastaan olen sitä mieltä, että jos halutaan jotain todellisia vaikutuksia, niin tavallinen kuluttuja (eli minut) pitää pakottaa. Kyllä sitten kauppakassi muistuu mukaan, kun muovikasseja ei enää saa isollakaan rahalla.

Ei tämä ehkä ollut aivan sellainen blogikirjoitus, jota järjestäjät olivat ajatelleet, enkä enää edes muista, pitikö postaus linkittää jonnekin, eli voi olla, ettei tämä kirjoitus edes mene "mukaan". Joka tapauksessa tämä olkoon minun panokseni ilmastokeskusteluun. Vaikeaa on. Kovin vaikeaa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kilisee, kilisee


Ei voi olla totta, ajattelin, kun olin tänään marketissa. Näin hyllyjen välistä kimallusta, vihreitä kransseja ja joulupukin naaman. Nyt on vasta puoli väli lokakuuta, mutta siellä ne olivat: ovikranssit, kyntteliköt ja muut jouluvalot, koristeköynnökset ja lukemattomat lyhdyt. Niitä vastapäätä oli hylly täynnä kukkasipuleita ja saavillinen haravoita.

Yleensä joulun ajatteleminen saa minut hyvälle mielelle, mutta nyt iski ahdistus. Lokakuu on liian aikaista ajatella joulua. Eiväthän vielä ole kaikki lehdetkään pudonneet puista. Adventti ei ole lähelläkään. Sitä ennen on syysloma, pyhäinpäivä ja isänpäivä. Lyhdyt ja kynttilät hyväksyn. Minulla on nytkin tuossa ikkunan takana parvekkeen pöydällä lyhty, jossa palaa kynttilä. Mutta joulupallot ja -pukit! Ei vielä!

Mitä aikaisemmin joulukamat ilmestyvät hyllyille, sitä enemmän ne alleviivaavat kaupallisuutta: osta, osta, nyt voit jo aloittaa. Minut tällainen varaslähtö ei ainakaan saa ostamaan. Kun koristeita näkee jo nyt, ehtii niihin kyllästyä jouluun mennessä. Olen melko varma, että jos tänä vuonna tulee koristeita hankittua, niin ne ostetaan jostain muualta kuin tästä kaupasta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Pitäisi vissiin puhua politiikkaa?

Osallistuin viime vuonna Blog Action Day -päivään, kun aiheena oli köyhyys. Innostuin kokeilemaan joukkotapahtumaan osallistumista, vaikka en tätä blogia yhteiskunnallisen keskustelun paikaksi perustanutkaan.



Tämän vuoden teeman on ilmastonmuutos, joka tuntui ensin niin vaikealta, että päätin jättää väliin. Sen verran tulee sähköpostiin kuitenkin pyyntöjä olla mukana, että rekisteröidyin.

Tässä voisinkin vähän verrytellä ensi viikon koitosta varten. Mistähän kirjoittaisi? Vaalirahakohusta? Vanhusten huollosta? Maahanmuuttajien työllistymisestä ja suomen kielen kursseista? Hoitotakuusta?

Yhden Hesarin kotimaan sivujen jutuista tai yksien iltauutisten aiheista voisi jokaisesta sanoa jotain. Ongelmana onkin turtuminen. Mikään ei tunnu missään, kun otsikko toisensa perään julistaa moraalittomuutta, petosta, sydämettömyyttä, vieraan pelkoa, itsekkyyttä ja järjen köyhyyttä.

En ole halukas tarttumaan yhteisiin asioihin siksikään, että tiedän, etten pysty antamaan parannusehdotuksia. Tai oikeastaan pystyn. Olen koulutusoptimisti. Uskon, että opetus ja koulutus, siis vanhanaikainen sivistys, on apu moneen. Mutta koulutus vaatii rahaa eikä muka tuota mitään (no ehkä insinöörien koulutus jotain vähän...), joten se siitä.

Tänään oli sitten iltauutisissa juttu, joka sain - taas - hetkeksi verenpaineen kohoamaan. Kyseessä ovat nämä eduskunnan harrastekerhot. En vaan ymmärrä, miksi kansanedustajilla täytyy olla jos jonkinlaista harrasteporukkaa työnantajan maksamana. Eikö niillä palkoilla nyt pysty maksamaan urheiluklubin tai vastaavan jäsenyyttä? Niinhän me muutkin teemme! Voisi se ravikerhokin kokoontua jossain paikallisessa R-kioskissa tai baarissa muiden vedonlyöjien seurassa. Tulisipa samalla vähän kontaktia äänestäjiinkin.

Ja nyt osaan antaa toimintaehdotuksenkin. Eduskunta voi lopettaa lukuisat kerhonsa ja säästää niihin menevät rahat ja ylimääräisiin tilintarkastuksiin kuluvan työajan.

Tämä pikkuasiasta politikointi ei nyt aivan ole Blog Action Dayn arvon mukaista, mutta yritän sitten ensi viikolla pohtia aihetta aivan vakavasti.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Vai vielä teeskennellen!


Jos uskoisin Facebookista kirjoittavia toimittajia, olisin hyvin hämmentynyt. Olen saanut lyhyen ajan sisällä jo kahdesti lukea, että käyn Facebookissa vain teeskentelemässä ja korostamassa itseäni sekä markkinoimassa jotain muille.

Minä kun luulin olevani siellä jutustelemassa tuttaville ja kommentoimassa heidän kuulumisiaan.

Okei, myönnän, että itsekorostus ei ole aivan tuulesta temmattua. Valitsen toki aina parhaan Photo Booth -otoksen profiilikuvakseni, mutta ei se minusta teeskentelyä ole. Olenhan siinä minä. Todistettavasti ainakin kuvan ottamisen hetkellä ollut ihmisen näköinen.

Viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä (9/09) Jouni Tikkanen siis kertoo neljän sivun jutussaan tuskastaan. Hän on Facebookissa, vaikka ei oikeastaan haluaisi olla. Jutussaan Tikkanen etsii vastausta Facebookin suosioon ja pohtii avoimuuden ongelmaa. Jutusta paistaa epäilys ja epäluottamus, mutta lopussa hän toteaa, että Facebookia kaipaa kuin naapurin mummoa, jonka kanssa vaihtaa toisinaan pari sanaa.

Facebookissa (!) Anne-kollega jakoi linkin Ylen sivuille, jossa oli haastateltu tutkija Janne Matikaista Facebookin yhteisöllisydestä. Tai ei Facebook jutun perusteella mikään yhteisö ole. Matikaisen mukaan Facebook on luonteeltaan hyvin yksilökeskeinen. "Kun ajatellaan tämän palvelun peruslogiikkaa, niin ihmisethän siellä kertovat enimmäkseen itsestään. Siellä kerrotaan siitä, mitä minä nyt ajattelen tai teen, sen sijaan, että keskitettäisiin huomio yhteisöön tai toisiin ihmisiin", sanoo hän.

Olen miettinyt monesti, miksi tykkään Facebookista, koska olen joutunut selittämään asiaa niille, joita olen yrittänyt houkutella. Olen miettinyt sopivaa vertausta. Tikkasen vertaus rappukäytävään ja siellä tavattuun mummoon on aika hyvä.

Minulle Facebook on ehkä kuin tori, jolla tapaan ohimennen ihmisiä. Osa on sukua, läheisempää ja kaukaisempaa, osa työkavereita, osa muuten vain tuttuja. Jonkun kanssa juttelen pitempään, jollekulle sanon vain moikat. En juttele mistään sellaisesta, mitä en haluaisi ohikulkevan torillakävijän kuulevan. Kuulen uutisia, saan tietoja ja joskus jaan itsekin niitä muille. Näen tuoreimmat lomakuvat. Kerron lähteväni mökille ja saan peukunheilautukset pariltakin ohikulkijalta. Hyvää viikonloppua vaan!

Kerron siis itsestäni, mutta keskitän huomiotani myös muihin. Facebookin ansiosta olen vaihtanut vuoden sisällä satojen kilometrien päässä asuvien serkkujeni kanssa useamman kommentin kuin moneen vuoteen sitä ennen. Samoin kuin opiskelukavereitteni. Kielikurssireissulta sain pari mukavaa tuttavuutta, joiden FB-frendi nyt olen. Aikaisemmin olisimme vaihtaneet ehkä osoitteita tietäen, ettemme kuitenkaan kirjoita edes postikorttia.

Tässä pitäisi tietysti - ennen kuin alkaa kommentoida tutkijan sanomisia - etsiä jostain yhteisön ja yhteisöllisyyden määritelmiä. Matikainen kun sanoo, että "Facebookia ei tulisikaan kutsua yhteisöpalveluksi vaan ennemminkin verkostopalveluksi. Facebookia kun käytetään enimmäkseen juuri yksilöiden väliseen yhteydenpitoon."

Minusta kuitenkin ihmiset, joihin pidän yhteyttä, ovat osa yhteisöäni. Enhän minä torillakaan hevin ventovieraille ala puhua, edes täällä Itä-Suomessa. Tuttavani eivät kenties kaikki tunne toisiaan, mutta voisin hyvin kuvitella heidät vaikka synttäreilläni tutustumassa. Siihen, että en ole kaikki frendejäni välttämättä tavannut elävässä elämässä, en nyt tässä puutu. Se tuntuu olevan monelle nettiin ja sosiaaliseen mediaan epäluuloisesti suhtautuvalle liian iso pala, ainakin alussa.

Ehkä olen lähtenyt mukaan Facebookiin, Jaikuun ja Qaikuun sopivassa vaiheessa. Ennen liittymistäni olin kuullut jo muiden kommentteja, joten en odottanut ihmeitä. Tietysti myös avoin asenne on ollut avuksi. Olen oikeasti kiinnostunut, mitä ihmisille kuuluu.

Vielä teeskentelystä. Hesarin jutussa puhuttiin siitä, että Facebook-statukseen kirjoitetaan mieluummin "söin sushia" kuin "tein makaroonilaatikkoa". Eivätpä ole lukeneet Siskoni statuspäivityksiä. Monien lailla hän kyllä kertoo lapsiperheen arjesta, mutta peruspositiivisesta. Eihän niitä elämän suurimpia murheita torilla puhuttaisikaan. Niitä varten tavataan kahden kesken tai pienellä porukalla viinilasillisen äärellä.

perjantai 28. elokuuta 2009

Hyvää asiakaspalvelua Allerilta

Vaikka en ole kyyninen enkä pessimismiin taipuvainen, niin näyttää siltä, että ennakko-oletukseni erilaisista palveluista on negatiivinen. Siksi kai sitten aina yllättyy niin iloisesti, kun saa hyvää palvelua.

Minulle tuli vähän aikaa Fit-lehti. Tilasin sen kuntosalini kautta saadun näytenumeron perusteella. Hyvä tapa markkinoida uutta lehteä, muuten. Uskon, että monet salin jäsenet tilasivat ainakin sen näytenumeron.

Lehti on ihan hyvä, tavalliselle kuntoilijalle tarkoitettu ja asiantuntevan tuntuinen. Minua tosin häiritsi vähän juttujen naistenlehtimäinen tyyli, ja koska olen lukenut kuntoiluteemasta jonkin verran muista lehdistä ja kirjoista, en halunnut jatkaa tilausta. Täytyy myös ajatella pankkitiliä. Jos tilaisin tai ostaisin kaikki kivat lehdet, niihin menisi pitkä penni.

En tietenkään muistanut, milloin tilausjaksoni loppuisi ja uusi alkaisi. (Nykyäänhän lähes kaikki lehdet tarjotaan kestotilauksina.) Saadessani laskun, jossa kiitettiin uuden tilausjakson aloittamisesta, ehdin jo harmitella, että jos nyt lopetan tilauksen, täytyy taas maksaa yhdestä-kahdesta uuden jakson lehdestä kova hinta. Siskoni joutui vasta maksamaan kahdesta Kodin kuvalehdestä sen verran, että hän jo oli miettinyt koko jakson maksamista.

Soitin tänään Fit-lehden asiakaspalveluun ja sähläsin ensin automaatin kanssa. Olin siis jo valmiiksi melko äreä, kun soitin asiakaspalveluun. Yllätyin siis iloisesti, kun asiakaspalvelija sanoi, että viimeisin saamani lehti kuului vielä vanhaan tilausjaksoon eikä uuden jakson lehtiä ole vielä tullut. Tilauksen lopetus onnistui, ja sain repiä tulleen laskun. Kerroin totta kai, miten tämä ilahdutti, ja hän sanoi, että näin meillä Allerilla aina toimitaan. Uusi lasku lähetetään ennen kuin uusi jakso on alkanut, jolloin peruutus onnistuu helposti.

Tiedän, että lehtimarkkinoilla on kova kilpailu ja varmaan joka lehden myynti on tarkassa syynissä, mutta on mukava huomata, että Aller ajattelee asiakastakin tilauksia kaupatessaan. Tämän kokemuksen jälkeen on helppo tilata joskus vaikka jokin muu Allerin lehti, ei tosin 7 päivää -lehteä.

perjantai 21. elokuuta 2009

Liian vanha Facebookiin?

Alle kaksikymppinen LauriN mietti olevansa liian vanha Qaikuun, mikrobloggausalustaan, jossa käydään fiksuja ja hauskoja keskusteluja. Erään kyselyn mukaan Qaikua vastaavan Jaikun käyttäjien keski-ikä on kolmen kympin paikkeilla (nuorin 14 ja vanhin 97). Qaiku-keskustelijat vastasivat LauriN:lle yhtenä joukkona, että mitä useampia eri-ikäisiä porukassa on, sitä parempia keskusteluja syntyy.

Kun puolisentoista vuotta sitten houkuttelin Siskoani Facebookiin, hän oli kysellyt tyttäreltään, mistä on kyse. Tyttö vastasi, että se Facebook on semmoinen keski-ikäisten juttu. Tänä kesänä Siskontyttö teki itselleen FB-profiilin, kun niin monet hänen kavereistaan sitä kyselivät. Olin paikalla, kun hän loi profiilin, ja ylpeä, että hän kelpuutti minun ottamani kuvan profiilikuvakseen. Ensimmäisen yön aikana hänellä oli yli kymmenen kaveria ja ensimmäisen viikon jälkeen nelisenkymmentä. Siis vaikka nuoret olisivat aluksi pitäneet Facebookia aikuisten leikkipaikkana, ovat he sittemmin "vallanneet" sen omaksi ilokseen.

Ikäjuttu nousi esiin lukiessani viime viikon Opettaja-lehteä (numero 33, 14.8.2009, juttu on sivuilla 30 - 32.). Äidinkielenopettajien kesäpäivistä kertovassa jutussa siteerattiin kolmea äikänopettajaa, joistaa jokainen suhtautui Facebookiin negatiivisesti. "Netti on pohjoisen nuorelle hyvä juttu, siellä nuoret tapaavat toisiaan. Antaa niiden olla Facebookissa, mutta ei meidän siellä tarvitse olla - eihän me mennä diskoonkaan!" kommentoi lappilainen opettaja. Toisen opettajan mielestä opettajien oppilaskontaktit haiskahtavat nuoleskelulta. Kolmas pelkäsi Facebookissa olemisen stressaavan.

Kenelläkään ei siis ole FB-profiilia, mutta kovin varmat mielipiteet siitä heillä on. Uskon haastatteluun valikoitujen edustavan melko yleisestikin äidinkielenopettajien mielipiteitä. Ainakin monista tuntemistani kollegoistani vain kaksi on lisäkseni Facebookissa. Kun olen vanhoja opiskelukavereita sinne houkutellut yhteydenpidon helpottamiseksi, on kielteisen vastauksen perusteluna ollut mm. mahdolliset tietoturvaongelmat, koukkuun jäämisen pelko ja asian vaikeus.

En tarkoita, että jokaisen äikänopen pitäisi roikkua netissä erilaisissa yhteisöpalveluissa tai mikrobloggausalustoilla, mutta kyllä minusta me saisimme olla sen verran ajan tasalla myös nettimaailmassa, että tietäisimme, mitä ne ovat ja minkälaista tekstiä niissä tuotetaan. Luemmehan vapaa-aikanamme kirjoja ja lehtiäkin, jotkut käyvät ahkerasti myös teatterissa.

Viime viikkojen aikana on Hesarissa ollut juttuja Facebookin käytöstä eri työpaikoilla. Tietoturvaakin tuli käsiteltyä. Nuorten lisäksi Facebookissa on edelleen siis myös isot joukot aikuisia. Nuoret tarvitsevat omia juttujaan, mutta he kaipaavat myös aikuiskontakteja. Eikö Facebookin kaltainen paikka, jossa voi hassutella mutta lisäksi keskustella vakavasti, sopisi eri-ikäisiä yhdistäväksi asiaksi? Ymmärrän, ettei opettaja välttämättä halua omia oppilaitaan FB-frendiksi, mutta perheen ja suvun nuoria voisi kavereina hyvinkin olla.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Kilokaupalla hedelmiä

Niin se vain on, että jos jokin ruoka-aine on halpaa, sitä ostetaan. Tänään söimme lohta, koska sitä oli tarjouksessa. Jälkiruoaksi pilkoin hedelmiä, joita riittää moneksi päiväksi.

K-kaupoissa oli nimittäin tänään(kin) hedelmiä euron kilo. Ostan hedelmiä säännöllisesti, mutta koska ne eivät ole erityisen halpoja, tyydyn yleensä omenoihin ja hunajameloniin sekä joihinkin kausihedelmiin, kuten mandariineihin.

Tänään uskalsin ostaa mangon, ananaksen, nektariineja ja aprikoosejakin. Ajattelin, että eipä ainakaan mene paljon rahaa hukkaan, jos ne eivät kypsy tai ovat muuten huonoja. Toki mielessäni kävi, ettei etelän hedelmien lennättäminen välttämättä kovin ekologista ole, mutta ostopäätöksen ratkaisi paitsi hinta, myös terveellisyys. Kyllä nämä keksejä ja pipareita parempia vyötärölle ovat.

Enpä muuten ollut ainoa, joka poimi tarjoushedelmiä koriinsa.

maanantai 10. elokuuta 2009

Reilusti luomua ja ekoa



Ajelimme viime viikolla Tampereelta kotiin päin. Matkalla pysähdyimme Iittalassa. Mies haluaa joka kesä katsoa, mitä siellä on. Minua eivät kummalliset keramiikkaesineet ja pujoa puskevat ruusupensaat enää kiinnostaisi, mutta suostun vierailuun, koska käynti siellä ei tee isoa lenkkiä ja aina toivon, että joku olisi kitkenyt ne rehottavat rikkaruohot. (Kuvan kukka ja kimalaiset eivät ole sieltä, vaan oman pienen talomme pihalta.) Mutta onhan Iittalassa Kultasuklaan myymälä. Nytkin mukaan lähti kimpale tuoretta salmiakkisuklaata.

Tänä vuonna Iittalassa oli kiva yllätys: pieni kauppa, jossa myytiin koreja. Valikoimassa oli myös reilun kaupan teetä (saattoi olla kahviakin) ja ekopesuaineita ja tuoksusaippuoita. Ostin Samu White-pesuainetta (sitä myy nettikaupassa Ekolo) ja omena-kaneli-teetä. Lisäksi sain kokeiltavaksi pesupähkinöitä. Minusta kokeiluerä on kauppiaalta hyvä idea, koska ainakin minä olen arkaillut pähkinöiden ostamista.

Vaikka tämä korikauppa oli tosi kiva, niin sieltä lähtiessämme mietin, miksi luontoystävällisiä pesuaineita on myynnissä lähinnä vain pienissä vaihtoehtomyymälöissä. Tavallisesti ei ole aikaa tai halua käydä monessa eri kaupassa perustarvikkeita hankkimassa, joten nappaan lähimarketin hyllystä tarjouspulverin. Uskon myös, että osa asiakkaista vieroksuu hippityylisiä putikkeja.

Samalla matkalla pysähdyimme vielä Hämeenlinnassa ruokaostoksilla. Kaupungin kupeeseen on avattu jättiläiskokoinen Prisma. Päätin saman tien käydä katsomassa, olisiko pesupähkinöitä. Niitä sentään en löytänyt, mutta yllättävän hyvä valikoima luontoystävällisiä pesuaineita löytyi. Ostin Ecoverin tiskiainetta ja Sonett-sappisaippuaa.

En hirveästi pidä isoista marketeista, mutta näyttää siltä, että mitä isompi kauppa on, sitä parempi valikoima vaihtoehtotuotteita siellä on. Marketin hyllyltä luontoystävälliset pesuaineet päätyvät erikoisliikettä helpommin ns. tavallisenkin kuluttajan kotiin.

Kun vielä löysin suosikkiteetämme Nordqvistin Reilu Luomusta irtoteenä, olin tosi tyytyväinen kauppareissuumme. En tiedä, kuinka kauan tätä hyvää earl greytä on saanut irtoteenä, mutta ainakaan pienissä lähikaupoissamme ei sitä ole ollut. Tosin niistä sitä ei saa edes pussiteenä.

Nyt vain täytyy toivoa, että Kotkan Prismassa on myynnissä näitä tuotteita. Parasta tietysti olisi, että olisi eko-Pirkka- tai eko-Rainbow-tuotteita.

tiistai 4. elokuuta 2009

Vatut vattuina




Tänään sitten annoin periksi ja menin keräämään vadelmia. Olin lukenut ja kuullut niin monelta ja monesta paikasta, että tänä vuonna vattuja on tosi paljon. Viimeinen pisara oli, kun eilen huomasin Twitterin kohinassa viestin, jossa kehuttiin vadelmasaalista. Jos urbaanit twiittaajatkin viettävät aikansa vattupusikoissa, niin enhän minäkään voi olla menemättä, varsinkin kun matkaa lähimpään puskaan on vain kymmenkunta metriä.

Siskolle olin jo ehtinyt pohtia, ettei ehkä kannata kerätä marjoja niin läheltä tietä, mutta supersäilöjäsisareni vain tokaisi, että sillä tiellähän kulkee mahtavat viisi autoa päivässä, siis jos on ruuhkainen päivä. Mitään tekosyytä ei enää siis ollut, ja kun Mieskin otti taas esiin trimmerin, päätin paeta pihalta.

Olin tweetin lisäksi lukenut, miten Marikoo oli löytänyt vattuja Helsingin keskustasta. Hänen blogissaan on jopa video retkellä syntyneistä ajatuksista. Hitaan yhteyden takia en katsonut sitä, mutta mietin, mitähän hän on vattuja kerätessään ajatellut.

Huomasin nimittäin, miten helppoa metsässä (okei, viisi metriä tieltä) on olla ajattelematta mitään. Ymmärrän hyvin kaikkia marjastajia, jotka haluavat työpäivän jälkeen marjaan. Lämmin ilma ja kimalaisten surina ainoana äänenä rauhoittavat. Huomio menee kulkemiseen ja marjojen bongailuun.

Välillä toki ajatukset harhautuvat hetkestä muualle: Miten epäreilu maailma on, kun toisten täytyy tulla toiselta puolelta maapalloa keräämään marjoja työkseen. Ja sitten toiset vielä valittavat, vaikka marjoja jää metsiin valtavasti.

Sitten taas huomaa uuden puskan ja jatkaa poimimista. Oho, minkähän eläimen papanoita nuo ovat? Ei kai täällä ole käärmeitä???

Päivän saalis oli vähän yli kaksi litraa vadelmia ja muutama metsämansikka. Suurin osa meni pakkaseen talven leivonnaisia varten. Ennen kuin Sisko kommentoi, niin tiedän, että rasian päällä olevassa teipissä "VADELMA 2009" oleva vuosiluku on vähän liioittelua, koska eihän mulla ole 2008 pakasteita. Voi kuitenkin olla, että 2010 niitä tulee...

Olen tyytyväinen määrään, jonka sain kokoon kahdessa ja puolessa tunnissa, koska kerään tosi hitaasti. Kerään suoraan rasioihin ja jätän kaikki hämähäkinverkon peittämät oksat koskematta. Katson joka marjan, ja jos siellä on jo mato tai muurahainen herkuttelemassa, jätän marjan sille.

Aikaa siis meni, mutta se meni nopeasti. Tekniikka oli mukana kännykän muodossa, ja osa ajasta meni Siskon kanssa jutellessa. Siskolta sain myös hyvän mustikkamuffinsireseptin, jonka mukaan tein meille iltateelle vadelmamuffinseja.

Muistilista vadelmanpoimijalle

1. Ota mukaan hyttysmyrkky. Paras puska on kuitenkin varjossa ja kotona laitetun myrkyn vaikutus loppuu juuri silloin.
2. Ota mukaan enemmän astioita kuin aluksi ajattelet kerätä. Nimittäin kun olet lähdössä ja käännät päätäsi, näet pensaikon, jossa on retken isoimmat marjat.
3. Pitkähihainen pusero, etteivät oksat raavi niin paljon.
4. Kaveri, niin viihdyt pitempään.

Lisäys seuraavana päivänä:
5. Jos olet yli 40-vuotias, venyttele illalla, että pääset seuraavana aamuna ylös.

maanantai 3. elokuuta 2009

Qaiku kertoo, mihin kannattaa mennä



Ilman nettiä olisimme missanneet kaksi kivaa tapahtumaa tänä viikonloppuna. Emme tienneet, että Forssan seudulla oli superviikonloppu: Hakkapeliittapäivät, Pick Nick harrasteautotapahtuma, Holjat-markkinat ja Tyyki-blues. Asiasta tuli puhe Qaikussa.

Varsinainen Qaiku-keskustelu koski sosiaalisen median luonnetta ja tulin maininneeksi, että pohdiskelu ei oikein suju hellepäivänä. Se kirvoitti kysymyksen olinpaikastani. Vastaukseni Häme sai Lindstromin kysymään tarkemmin. Hän vaikuttaa Forssassa, jossa me emme usein käy. Tavallisin kauppa- ja kirjastokohteemmehan täällä Hämeessä on Hämeenlinna.

Lindstrom mainitsi, että nytpä olisi sopiva viikonloppu vierailla Forssassa, ja mainitsi kaikki em. tapahtumat. Hakkapeliittapäivillä olimme käyneet joskus 10 vuotta sitten, mutta noista muista emme tienneet yhtään mitään.

Niinpä kulunut viikonloppu meni kesätapahtumissa. Lauantaina Hakkapeliittapäivillä ihastelimme 1600-luvun mallin mukaan pukeutunutta "rahvasta ja vallasväkeä" ja ostimme "kauppiailta ja käsityöläisiltä" puuauton ja villakäsineet. Mukaan tarttui myös puulastoja ja -haarukoita sekä pari tuokkosellista mustikoita - aidoissa tuohituokkosissa! Kuvassa istuva nainen tekee jonkinlaista nauhaa.

Sunnuntaina Pick Nick -tapahtumassakin kiersimme pari tuntia. Epäilin, pystyykö Mies lähtemään, koska hänen selkänsä ei oikein kestä köpöttelevää kävelyä, millaista juuri markkina- ja näyttelykuljeskeleminen on. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan mennään kuin pystytään. Forssan raviradalla sitten tallustimme ja pysähdyimme varmaan jokaisen "Mummo Ankan auton" kohdalle (kuvassa erityisen kaunis punainen). Osan aikaa vain seisoimme katsomassa, miten autot kiersivät ravirataa ilmeisesti arvosteltavina. Kaikennäköistä koslaa ja kuskia tuli nähtyä.

Minusta on hauska, että saimme viikonlopun viettovinkit keskustelussa, jossa pohdittiin sosiaalista mediaa. Minulle tämä uusi sanapari tai sen lyhenne some merkitsee juuri internetistä saamaani uudenlaista hupia ja hyötyä. Qaiku, Facebook ja Friendfeed tuovat tietoisuuteni paljon kivoja juttuja. Totta kai olisin löytänyt molempien tapahtumien nettisivut, jos olisin halunnut, mutta enhän voinut haluta, kun en tiennyt. Ilman somea olisimme ehkä lukeneet ensi viikon ilmaisjakelulehdestä, että se Hakkapeliittahomma oli viime viikonloppuna.

Sosiaalisen median luonteeseen toki kuuluu, että minäkin voin joskus sopivan tilaisuuden tultua vinkata jostain hyvästä tai hyödyllisestä Lindstromille ja kaikille muille. Win-win-tilanne termin parhaassa merkityksessä.

lauantai 1. elokuuta 2009

Tweet, tweet - meidän koululla on Twitter

Niin se on, että kun jotain tekee itse, siitä alkaa innostua. Viime kesänä innostuin Jaikusta, jonka tänä kesänä korvasi Qaiku. Olen tykännyt näistä molemmista hurjasti. Ei varmaan ole sattumaa, että molemmat ovat suomalaisten kehittämiä. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Mikrobloggaus-nimi ei tee kummallekaan oikeutta, vaan molemmat ovat todellisia keskustelualustoja.

Jaikun ja Qaikun lisäksi rekisteröidyin viime kesänä myös Twitteriin, kun siitä kaikki niin kohisivat. En vain lämmennyt sille. Ilman lisähärpäkkeitä ei Twitteristä tunnu saavan irti muuta kuin yksittäisiä huudahduksia. Ensimmäisen tweettini (mikä lie sirkutus se onkaan suomeksi) kirjoitin yli vuosi sitten 5. huhtikuuta, ja yhteensä olen kirjoittanut Twitteriin 11 kertaa. Vertailun vuoksi voi mainita, että olen kirjoittanut 33 qaikua 3. huhtikuuta jälkeen, siis TÄNÄ VUONNA. Puhumattakaan lukemattomista kommenteista muiden qaikuihin.

Tänään sitten ihan sähköpostia lukiessa Kollegani Anne otti yhteyttä, jotta mitä jos meidän koululla olis oma Twitter. Olin heti valmis mukaan ja pääsin seuraamaan on-line, miten Anne perusti koulullemme kodin.

Jotenkin minusta tuntuu, että omakin tweettailu alkaa nyt lisääntyä. Ehkä ensi kesä on Twitterin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Taukopaikkoja Tampereella


Automatkoilla on mukava välillä pysähtyä. Nykyään meidän täytyykin pitää pieniä taukoja, että Mies saa verryteltyä selkäänsä. Aina ei vain löydy sopivia taukopaikkoja.

Monet eivät pidä ABC-asemista ja muista isoista ketjuista. Ketjuuntuminen ei monessakaan tapauksessa ole hyvä, mutta minusta nämä standardipaikat ovat parempia kuin satunnaiset pienet huoltamot, joista ei voinut koskaan tietää. Joskus kahvio oli hyvä ja vessa siisti, toisinaan taas ei. ABC-asemia ei voi kutsua yksilöllisiksi, mutta koska ne ovat suosittuja, ovat leivät ja pullat ainakin tuoreita ja toiletit lähes poikkeuksetta kunnossa.

Ketjuasemat ovat meille kuitenkin vain kakkosvaihtoehto. Jos vain tiedämme matkan varrelle olevan viihtyisän ja hyvän kahvilan, pysähdymme ilman muuta sellaisessa. Suosikkimme on Karoliinan kahvimylly Joutsassa. Karoliinan muhkeat pullat ja keskieurooppalaistyyppiset valtavat kakkupalat vetävät aina puoleensa. Kahvimyllyssä olen syönyt parhaat ostolaskiaispullat ja sieltä ostanut tuliaispaakelsit Jyväskylään.

Hyvien taukopaikkojen löytäminen ei ole helppoa. Koska reissaamme tavallisesti viikonloppuisin, pitää kahvilan olla auki perjantai- tai sunnuntai-iltana. Kivan kahvilan löytäminen ei ole helppoa edes kaupungeista. Tänä viikonloppuna sain nettiapua taukopaikkapulmaan.

Tänä iltana oli tauon paikka Tampereen tienoilla. Hesarin jutusta muistin Kangasalalla olevan Paakarin, joka oli jo kiinni. Qaikussa kyselin kivaa kahvilaa, vaikka arvelin, ettei vastaus ehtisi tulla, ennen kuin olisimme kaupungissa. Sitten muistin Eat.fi-palvelun, josta löytyi myös kätevä mobiiliversio m.eat.fi.

Eipä muuta kuin hakemaan kahviloita Tampereelta. Eat.fi näyttää saman tien, onko paikka auki vai ei. Sieltä saimme osoitteen Vohvelikahvilaan, ja puhelimen navigaattori ohjasi meidät perille. Tykkään mobiilitekniikasta tämän kokemuksen jälkeen taas vielä lisää.

Vohvelikahvilassa jaoimme suolaisen sienivohvelin ja jälkiruoaksi otimme omat makeat herkut. Kahvila on pieni ja viihtyisä. Mutta pieni on talokin, jossa se on. Vohvelien paistosta tulee niin ihana tuoksu, että pelkästään se tekee paikasta kutsuvan. Istuimme sisällä, mutta ulkonakin olisi voinut olla. Ainoa miinus tulee vessasta, jossa ei voinut pestä käsiä. Wc kyllä toimi, mutta lavuaarin vesihana ei ollut käytössä.

Samalla Ojakadulla oli auki myös Kahvila Runo, ja saimme vielä Qaikussa vinkin myös iltakahdeksaan auki olevasta Munkkikahvilasta. Nyt meillä on kolme hyvää vaihtoehtoa Tampereella pysähtymiseen.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Kielimatkalta kotiutunut













Kaksi viikkoa Antibesissa menivät nopeasti. Vähän harmittaa näin jälkeen päin, etten kuitenkin tsempannut niiden koneiden kanssa ja kirjoitellut vaikutelmia paikan päältä. Olisin jopa saanut Opiskelukaverilta yhdeksi iltapäiväksi lainaksi läppärin, jossa oli qwerty, mutta päätin kuitenkin mennä rannalle...

Päällimmäinen muistikuva noista viikoista on kiire ja kosteus sekä kivat ihmiset. Kosteus siksi, että lämpötila oli koko ajan yli 25, yleensä 30. Ilmankosteuslukemia en tiedä, mutta koko ajan oli pieni hiki. Vain kahviloissa ja kaupoissa, joissa oli ilmastointi, saattoi hetken hengähtää.

Kivoja ihmisiä oli koulussa paljon. Tutustuin kahteen rouvaan, joiden kanssa ollaan nyt Facebook-frendejä. Puhuimme kolmen kansalaisuuden ryhmässämme englantia (ja opimme natiivipuhujalta paljon), joten ranskan harjoittelua ei ollut niin paljon kuin olisi voinut olla. Puhuimme kyllä asiasta ja olimme yhtä mieltä, että on parempi tutustua kunnolla kuin keskustella joka päivä siitä, missä kävimme edellisenä iltana ja mitä söimme. Jokaisen ranskan taito oli perustasoa, joten kovin kummoisiin keskusteluihin se ei olisi taipunut.

Kiirettä ei tosissaan ollut, vaan minulla oli vain kiireen tuntu. Lomalla ei tavallisesti ole aikataulua, mutta kielimatkalla joka päivä oli ohjelmaa ja olimme riippuvaisia bussiaikatauluista, joten kelloa tuli vilkuiltua vähän väliä. Olin matkalla Siskontytön kanssa. Hän oli juniorikurssilla. Usein koulun jälkeen tekstailimme iltapäivän ohjelmasta, josta sai etukäteen vain vähän tietoa, joten usein olin passissa odottamassa. Oma ohjelma varmistui vasta sitten, kun juniorien ohjelmasta oli tarkempi tieto. Tilannetta mutkisti vielä, että toinen uusi kaverini oli kurssilla vanhempi-lapsi -ohjelmassa, ja tytöllä oli erilainen ohjelma kuin muilla junioreilla.

Ranskan taitoni ei ehkä kehittynyt kieliopin kannalta, mutta rentoutta ja sujuvuutta sain ranskaksi reagointiin. Lisäksi jonkinlainen kielen rytmin tavoittaminen auttaa kuuntelemaan, vaikka asia muuten olisi liian vaikeaa. Esimerkiksi tämäniltaisen Monsato-dokumentin ranskankielinen toimittajaa kuuntelen mielelläni, vaikka sanasto on vaikeaa. Itse asia on todella karmea. Vaikutti siltä, että vaikka käytännön kierrättäminen ei aivan toiminut, niin Ranskassa ollaan todella kiinostuneita ekologiakysymyksistä. Katselin monena iltana "Thalassos"-kanavaa (tai vastaavaa, en muista nimeä kokonaan), jolta tuli koko ajan jotain luontoon ja erityisesti luonnonsuojeluun liittyvää ohjelmaa.

Näin viikon kuluttua ei enää suusta lipsahda "oui" tai "merci", ja lopullinen kotiutuminen kotimaahan oli tänään Riihimäen Pressossa, kun tarjolla olisi ollut "croissantteja". Tuli heti ikävä Antibesin leipomoiden ihania vitriinejä.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Tout le monde on taalla

Lyhyt kirjoitus Antibesista. Lyhyt kahdesta syysta.
1. Taalla on loistava keli: kuuma ja aurinkoinen, joten haluan menna ulos nauttimaan ilmoista.
2. Taalla ei koneissa ole qwertya, joten kirjoittaminen on tosi hidasta.

Tout le monde = kaikki.

On melko vaikuttavaa, etta kaikki on ranskaksi kirjaimellisesti koko maailma. Meidan kansainvalinen rouvaryhmamme on jo vitsaillut siita; etta tout le monde kayttaa yhteista nappaimistostandardia, paitsi ranska. No okei, ryhmassamme ei ole venalaisia tai ketaan aasiasta, mutta koko koulussa kylla on. Tama on todella koko maailma saman katon alla opiskelemassa ranskaa.

Kumma, miten parin kirjaimen eri paikka nappaimistolla saa minut sekaisin. Teen muitakin kirjoitusvirheita enka todellakaan jaa tahan korjailemaan tekstia. Joten hyvaa kesaa, palaan tanne viimeistaan kahden viikon paasta.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

autosta

ennen matkaa testaan, miten onnistuisi päivitys kännyllä, jos vaikka jostain löytyisi ilmainen wlan. Aika rasittavaa näpyttelyä, joten taidan etsiä sitten nettikahvilan tms. Lieneekö net-cafe ranskaksi?

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Mitä tuliaisiksi Madame Christinelle?

Olen lähdössä Siskontytön kanssa reilun viikon kuluttua Etelä-Ranskaan kielikurssille. Kohteena on Antibes ja kuusikymppisen Madame Christinen koti. Tulevaa kurssia varten olen kertaillut aikoinaan lukiossa opiskelemaani lyhyttä ranskaa. Muut valmistelut ovat vielä alkutekijöissä.

Tänään luin, että Kelasta saa eurooppalaisen kela-kortin, jolla voi todistaa olevansa oikeutettu sairaanhoitoon. Nyt mietin, riittäisikö sellainen kortti (jos sen ehtii saada) vai pitäisikö ottaa matkavakuutus.

Tärkeämpi pulma liittyy Madame-emäntäämme. Mitä voisimme viedä hänelle tuliaisiksi? Ruokaa? Juomaa? Marimekkoa tai Aarikkaa? Tiedän, että hän on eläkkeellä, harrastaa tanssia ja muuta liikuntaa. Hänellä on kaksi koiraa, mutta koska en koirista paljon tiedä, taidan jättää ne ilman lahjoja. Ehdotuksia otetaan vastaan. Käyn myös retour-blogissa kurkkimassa, jos joku olisi ehdottanut sinne jotain. Pulma on samantapainen kuin minulla.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Lukijalounaalla


Luen kaikki mahdolliset lehdet, joita käsiini saan. Nappaan erilaiset ilmaisjakelulehdet telineistä, tilailen uusien lehtien tarjouspätkiä ja lainaan ystäviltä ja sukulaisilta kaikki liikenevät. Yritän näin äikänopena pysyä tekstilajeissa ajan tasalla. Ei lehtien lukeminen kuitenkaan työtä ole, vaan olen aidosti kiinnostunut eri aiheista.

Suosikkilehteni on Kodin kuvalehti. Olen ollut tilaaja jo kauan. Aiemmin vähän mietin, olenko aivan kohderyhmää, mutta maanläheisten juttujen ja hyvien ruokaohjeiden (joita en koskaan tee) takia olen ollut on-off-tilaaja pitkään. Osallistuin tietysti lehden järjestämiin arpajaisiin, joissa palkintona oli tapaaminen päätoimittajan ja yhdeksän muun lukijan kanssa pitkällä lounaalla. Ja voitin!

Olin siis eilen Kotkan klubilla Satama-kabinetissa iloisen naisjoukon kanssa. Totta kai pikkukaupungissa joka tilaisuudessa on tuttuja, niin sielläkin. Lehti tarjosi lounaan, joka oli ok (alkukeittona tarjoiltu maa-artisokkakeitto oli tosi hyvää, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei omenastruudelin taikinan pitäisi olla hampaisiin tarttuvan tahkeaa, vaan rapean rasvainen), ja tilaisuuden kertoa itsestään ja keskustella lehdestä.

Päätoimittaja Leena Karo on viehättävä nainen, jolla on upea tapa saada aikaan keskustelua. Seurasin ihaillen, miten hän kyseli vuorotellen jokaiselta jotain ja sai aikaan leppoisan tunnelman. Toki joukkomme oli puheliaita naisia. Ja mitä elämänkokemuksia: yksi oli toipunut kahdesta vakavasta sairaudesta, toinen muuttanut työn ja perheen takia Suomen halki ja kolmas rakennuttanut Intiaan talon, jossa asuu puolet vuodesta.

Saimme kuulla muun muassa, että Kodin kuvalehden keskivertolukija on 40-kymppinen nainen, joten ainakin nyt olen juuri lehden kohderyhmää. Tosin lehdellä on lukijoita teini-ikäisistä eläkeläisiin.

Oli myös kiva - ihan ammatillisestikin - kuulla, miten lehteä tehdään. Mieleeni muistuivat lukioaikaiset haaveet ryhtyä toimittajaksi. Olin silloin liian arka enkä luottanut itseeni enkä siis hakenut tiedotusoppia lukemaan, kun "sinne on niin älyttömän vaikea päästä". Eipä silti, en ole opettajanuraani katunut. Vaikka vieläkin ovat maanantaisen uusintakokeen työt lukematta.

Valitettavasti en muistanut ottaa kameraa esiin, joten kuvituksena on samana päivänä otettu kuva Kotkansaaren suosikkinäkymästäni kuntosalini Lady Linen edestä. Satamanosturia ja merta kohti vievä alamäki, jonka toisella puolella on Palotorninvuoren puiston vihreys ja toisella puolella pari vanhaa taloa, kuvastaa sitä Kotkaa, josta pidän.

lauantai 30. toukokuuta 2009

Kevään juhlia!


Onnea valmistuneille! Onnea ylioppilaille, aikuisille ja nuorille!

Eilinen aamu alkoi turhan varhain, mutta mukavasti. Kummipoikani valmistui ammattikoulusta. Puolentoista tunnin juhlassa taputimme 150 tekniikan ja rakentamisen ammattilaiselle. Toinen mokoma palvelualalta valmistuneita sai todistuksensa ensimmäisen juhlan jälkeen.

Kotekon valoisa sali, nuoret miehet ja muutamat naiset juhlapuvuissaan, rehtorin ja pastorin puhe, oman koulun muusikko-opiskelijoiden esitys ja Suvivirsi. Hienot ainekset juhlalle. Tilaisuuden kruunasi vielä kahvit suosikkikahvilassani Aromessa.

Onnea aikuisille ylioppilaille! Oman koulumme kevätjuhla alkoi illalla kello kuusi. Lyseon hieno sali riitti sopivasti pienelle ylioppilaiden joukolle, ja tunnelma oli mukava. "Kyllä ylioppilaslakki pukee varttuneempaakin", sanoi rehtori puheessaan.

Gaudeamusta laulaessani tajusin, että työt on tältä vuodelta tehty. Ei aivan kokonaan tietenkään: myöhässä palautettuja tekstejä ja pari uusintakoetta on tulossa, mutta niitä en aio miettiä viikkoon. En myöskään suunnitella kurssiparannuksia tai siivota papereita. Ne saavat odottaa. Tämän kevätjuhlafiiliksen haluan pitää hetken. Päätin myös printata ensi syksynä työhuoneen ilmoitustaululle muutaman kevätjuhlakuvan, että sitten marraskuun pimeillä muistaisi, mitä varten tätä hommaa tekee.

Onnea nuorille ylioppilaille! Tänään on vielä edessä Miehen Kummilapsen yo-juhlat. Saa nähdä, miten ruusu kestää automatkan, kun on luvattu jopa hellettä. Onneksi lahjapussissa kukkivat unikot eivät nuukahda.

Ai niin. Painontarkkailuprojekti onnistui. Mahduin mekkoon ja uuden bodyn ansiosta se näyttää jopa sopivalta. Kyllä lycra on hyvä keksintö!

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Tilannekatsaus


Opettajan elämää: Pitkä viikonloppu on mennyt kokeita ja esseitä ym. kirjoituksia lukiessa. Onneksi on satanut. Kuvan maisema on edessäni, joten olen tuijotellut vaihtelevaa ilmaa kuunnellen samalla lintujen laulua. Osa niistä karjuu niin kovaa, että sen kuulee ikkunan läpi.

Kirjoista: Lukupiirin kokous on huomenna, ja luettava kirja unohtui kotiin. No, Siri Hustved ei oikein imaissut, joten ehkä on hyvä saada kimmoketta lukemiseen muiden kommenteista. Työminällä pitämäni lukupäiväkirjablogikin odottaa postauksia, mutta kun ei ehdi.

Kahviloista: Siis mistä? Missään kahviloissa ehdi istua. Varsinkaan kun ne voitelevat sämpylät niin paksulti voilla.

Kukkapenkeistä: Oli sitten paha myyrätalvi. Pe-le! Hyvän kokoinen vaahtera, joka oli suojattu kaksinkertaisella verkolla, on ilmeisesti mennyttä. Näyttää siltä, että myyrä kaivautunut alakautta rungon kimppuun. Tai sitten se on ollut tosi pieni rusakko, jos on kanaverkon silmien läpi mahtunut. Kuudesta viime kesänä istutetusta ruususta on kolme varmasti selvinnyt, muilta vielä odotellaan elonmerkkiä. Kaksi samoin viime kesänä istutettua syreeniä on syöty melkein maan tasalle. Versoja näkyy, mutta saa nähdä, miten käy. Ensi syksynä on kanaverkolle kysyntää.

Juoksemista: Jos huomenaamuna tekisi pikku lenkin...

Muusta maailmanmenosta: Voisiko ne aseluvat ja aseet ottaa vaikka väliaikaisesti pois, jos vähänkin epäilyttää? Tuskin ase kotona kenenkään tilannetta varsinaisesti parantaa. Samalla voisi kerätä pyssyjä pois globaalimminkin. Olisi vähemmän masentavia uutisia.

Mitään hyvää? Fazerin uusi salmiakki-Pätkis, jonka olisi voinut tuoda markkinoille vasta, kun kevätjuhla on ohi. Mekkoon mahtuminen saattaa olla uhattuna.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Hyvää lapsettomien lauantaita!


On itse asiassa hieman erikoislaatuista eikä täysin ristiriidatonta toivottaa hyvää lapsettomien päivää. Ihan kuin se olisi mikä tahansa juhlapäivä, vappu tai juhannus. Lapsettomuus kun ei todellakaan ole monille sen kokeneille mikään juhlan aihe.

Olen omassa lapsettomuudessani päässyt jo sen ikäiseksi ja siihen pisteeseen, että asiasta puhuminen ei aiheuta tunnemyrskyä. Siksi pystyn mainitsemaan tuttuja tavatessani, että vietänpä huomenna lapsettomien lauantaita. Toivottelemaan en vielä ole ruvennut kuin tämän kirjoituksen otsikossa.

Lapsettomien lauantaita on vietetty jo vuodesta 1994. Paikka äitienpäivän aattona on minusta onnistunut. Uskon, että tästä päivästä kuulevat äidit muistavat, että kaikille ei äitiyttä suoda ja osaavat arvostaa jälkikasvuaan entistä enemmän.

Vaikka tämä päivä ei mikään suuri valtakunnallinen päivä olekaan, järjestetään ympäri Suomea erilaisia tilaisuuksia pitkin viikkoa. Lapsettomien lauantai on nimittäin laajentunut kokonaiseksi Simpukka-viikoksi lapsettomien yhdistyksen Simpukan mukaan. Simpukka - kaunein näkemäni betoniporsas, muuten - saa koristaa tätäkin tekstiä.

Huominen äitienpäivä oli minullekin aikanaan hankala päivä. Viikko-pari ennen äitienpäivää lehdet ja mainokset hehkuttivat lahjaideoita ja tarjoiluvinkkejä. Oma lapsettomuus ja äidin haudalla käyminen oikein alleviivasivat oloani lapsettomana ja äidittömänä. Onneksi käynti anopin luona (Mies vie kunnon pojan tapaan aina valkovuokkoja) on aina ollut valoisa. Hän ei ole onnekseni pullantuoksuinen perinneäiti, vaikka valkovuokot mielellään ottaakin vastaan.

En edelleenkään - tuskin koskaan - juhli lapsettomuuttani, mutta näen sen hyvätkin puolet. Siksi en yhtään pannut vastaan, kun Mies korkkasi cava-pullon aamulla. Pitkää aamiaista kuohujuomineen tai ilman toivon myös huomenna kaikille äideille.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Sokeria, sokeria, enemmän sokeria

Minä inhoan aspartaamia, asesylfaamia ja muita keinotekoisia makeutusaineita. Ne aiheuttavat vatsavaivoja. Tarkempaan kuvaukseen en viitsi ryhtyä, mutta vakuutan, että moisten aineiden vaikutukset eivät ole mukavia minusta eivätkä ympäristöstäni.

Jos joku haluaa mättää napaansa mukamakeita ruokia, siitä vain, mutta minä mieluummin syön rehtiä sokeria. Jos ja kun pitää vahtia vyötärölinjaa, niin syön sitten vähemmän. Ja oikeastaan olen mieluummin tanakka kuin turvoksissa.

Oikeastaan harmitukseni ei kohdistu makeutusaineisiin, vaan siihen, miten ne piilotetaan ruokiin. Tykkään - hankalan vatsan takia - juoda kuuriluontoisesti Gefilus-shotteja tai vastaavia silloin, kun jogurtti ei maistu. Ne tuntuvat auttavan. Olen kuitenkin pari kertaa ostanut vahingossa sokerittomia shotteja. Pakkaus on niin samanlainen tavalliseen verrattuna, ettei kaupassa kiireessä eroa huomaa. Vasta kotona maku ja myöhemmin turvotus paljastavat, että sokerittomuus tarkoittaa aspartaamia. Kalorimäärä on pudonnut puoleen, mutta jos 30 kaloria tuhoaa dieetin, niin huonosti menee.

Sama pätee moniin tuotteisiin. Kevyt jogurtti, sokeriton marjakeitto, light limonaati ja mehu kuulostavat hyviltä, mutta aiheuttavat vatsavaivoja. Huvittavin esimerkki on kevyt kristalli eli hieno sokeri, jossa on osa makeutusainetta.

En tunne ketään diabeetikkoa, joten en tiedä, ovatko keinotekoiset makeutusaineet heille sopivia. Toivottavasti. Olisi kurja ajatus, että noin monille aineille ei olisi muuta käyttöä kuin keveyden tavoittelu. Tavallinen painonhallitsija ei minusta niitä tarvitse. Ainakaan muille niitä ei saisi tarjota. Muistan eräänkin seminaarin, jonka tauolla ainoa vaihtoehto oli "kevytmehu", jonka keveyden salaisuuden opin tuntemaan seminaari-iltapäivän kuluessa.

Tämä oli vatsataudista toipuvan valitus, mutta silti toivon parempia merkintöjä pakkauksiin.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Hyvää pääsiäistä!


Otin pääsiäiskanastamme kuvia kunnon kameralla, mutta olin unohtanut piuhan, jolla kuvat saa siirrettyä tietokoneelle, joten on tyytyminen kännykällä iltahämärssä otettuun kuvaan. Pääsiäisenä en paljon koristele, mutta tämä kananen saa uuden munan tai pari pesäänsä.

Pitkä viikonloppu on loistava keksintö. On aikaa lenkkeillä, katsella telkkaria (nytkin on menossa versio Monte Criston kreivistä) ja tehdä hyvää ruokaa. Tänä vuonna opin sitomaan lammaspaistin. Mämmi on jo syöty. Huomenaamulla värjätään aamiaismunat sipulinkuorilla, ja pöydällä odottaa Miehen Tyttären antama 20 cm korkea pääsiäismuna. Nam!

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Juoksua matolla

Kevätjuhlamekkoon mahtuminen on taas kiikun kaakun, joten jokakeväinen syömisten vahtiminen ja kuntoiluun itsensä pakottaminen on alkanut.

Tarkkailla syömisiään on minusta hieman hassu tapa sanoa, että yrittää laihtua, mutta niinhän se on, että pahan tai pyhän nimeä ei saa lausua, joten pitää keksiä kiertoilmauksia. Niin minäkin tässä syömisen tarkkailemisen lisäksi katon, mitä suuhuni pistän (näinä lasinsiru-uutisten aikoina välillä todella konkreettisesti), vahdin painoani (en sentään syö pisteitä) ja yritän päästä rantakuntoon. No, tuo viimeksi mainittu on valetta. Meikäläisen rantakunto tarkoittaa aurinkovarjon alla istuskelua kokouimapuvussa. Onneksi ruoka ei edusta minulle pahaa, eivätkä herkutkaan.

Kuntoilupuoli sujuu paremmin kuin ruoan vahtaaminen. Sain niska-hartiaseudulle suunnitellun saliohjelman, joka on jo kolmen viikon aikana auttanut. Ennen ohjelmaa hölkkään juoksumatolla vartin - puoli tuntia. Viime kerralla innostuin kokeilemaan, jaksanko viittä kilometriä. Jaksoin! Vauhti oli hidas, mutta hölköttelin koko matkan.

Huomenna ehkä liityn sauvakävelijöiden suureen joukkoon. Fysioterapeuteilla on varmaan jokin salaliitto saada ihmiset hankkimaan kävelysauvat. Mutta mitäpä ei tekisi, jotta selkä kestäisi. Käytin opetuksettomasta päivästänikin monta tuntia liikkumiseen, vaikka takaraivossa koko ajan kolkuttivat korjaamattomat kokeet, tekemättömät verkko-opintotehtävät ja suunnittelemattomat kurssit. Pitäisi kehittää uutta ja parantaa vanhaa. Pitäisi miettiä parempia tehtäviä ja järkevämpiä kokonaisuuksia.

Järkeilin sitten, että jos en liiku, en kohta tee mitään. Ja että eihän juoksumatolla aika mene hukkaan, kun samalla kuuntelen joko ranskan oppitunteja (kesän matkaa varten) tai Sparkia tai Aristoteleen kantapäätä.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Kynttilän valossa

Vaikea uskoa, että vuosi on mennyt. Muistan nimittäin aivan hyvin, miten vuosi sitten selitin hieman hämmentyneelle Ystävälle, että nyt tehdään ruokaa ja syödään kynttilänvalossa. Muistan, että teimme kanacurrya, jota söimme riisin kanssa. Silloin oli kaupungissa ja harmittelin, ettei naapurusto näyttänyt Earth Hour -tempauksesta kuulleen.

Nyt olimme maalla, joten en tiedä, oliko viesti tänä vuonna mennyt paremmin perille. Tietoa tempauksesta kyllä oli. Erityisesti pidin tv-mainoksesta, jossa naisääni aloittaa "Olen vain yksi ihminen" tms. ja pian äänessä on monia ihmisiä.

Tänään siis kynttilät paloivat taas, tällä kertaa pienessä maalaistalossamme. Joimme teetä, söimme Kalevin ihanaa tummaa kirsikkasuklaata ja katselimme uutisia. Oli kiva nähdä, että valoja sammutettiin muuallakin. Täällä maalla on sen verran puita meidän ja naapurin välissä, ettei valoja juuri näy.

Totta kai juttelimme hetken, mitä hyötyä tästä on ja mitä kaikkea materiaalia kynttilöihin on käytetty, eli kumpi oikeastaan olisi hyödyllisempi, yksi lamppu vai kymmenen kynttilää. Kauan ei jaksettu olla kyynisiä. Kynttilänvalo tekee pehmeäksi paitsi kasvonpiirteet myös ajatukset. Pääasia kuitenkin on, että tulee ajatelleeksi turhien valojen sammuttamista. Ehkäpä taas jokunen innostuu ostamaan led-valoja tai energiasäästölamppuja palaneiden hehkulamppujen tilalle.

70-luvun lapsena muistan öljykriisin ja valokatkaisijoissa olleet "Säästä sähköä" -tarrat. Aika harvoin meillä palaa valo huoneessa, jossa ei oleskella. Earth Hour -tempaus vain muistutti asiasta lisää. Viime kerran jälkeen hankimme muuten jatkojohdon, jolla saa yhdellä napsauksella sähköt pois useammasta laitteesta. Edistystä siis, vaikka pikku hiljaa.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Onnea saukottaret!


Hyvä Saukot!
Jyväskylän Saukkojen joukkue on naisten vesipallon Suomen mestari 2009!
Onnea koko joukkueelle! Onnittelut myös hopeamitalisteille Kuhattarille!

Tätä urheilu-uutista on sitten turha etsiä mistään. Ainakaan 21.3. ei klo 21.30 mennessä tietoa netistä löytynyt. Eikä Urheiluruudussa tietenkään mainittu asiasta. No, eihän sinne kaikki pienten lajien mestaruudet mahdu, ymmärrän toki.

Tiedän kuitenkin, miten sinnikäs pieni joukko vesipalloilijat ovat, joten saisi heitä edes jotenkin huomioida. Etenkin naisia ja tyttöjä.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Hyvää tasa-arvon päivää, tytöt!

Näin Minna Canthin ja tasa-arvopäivän kunniaksi työkaveri kertoi ruokatunnilla lukeneensa juuri Iltalehden uutisotsikot. Saimme kuulla, että säätyttö, 36, on nainut rokkarin, 37.

Niin kai se on tästä ikuisuuteen, että nainen on ensin tyttö, sitten hyvässä lykyssä leidi ja lopuksi mummo. Ja nämä nimitykset ovat siis sieltä nätimmästä päästä. Mies on rokkari, oli hän sitten 20 tai 80.

Siispä kaikkea hyvää kaikille tytöille!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Hyvää naistenpäivää!

Sain naistenpäiväkukat, kun tökkäsin kukkakaupassa sormeni kukkakaapin oveen ja sanoin "haluun noita". Ranunculus on yksi lempikukistani, parikin kukkavartta maljakossa näyttää mukavalta. Tässä kukat kaikille naisille.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Ruokaa kahdelle

Olisin halunnut tehdä viikonloppuna lihapataa. Koomarketissa piti oleman porsaanlihaa tarjouksessa. No olikin, mutta puolentoista kilon paloina. Olivat olleet vielä pakastimessa, joten se siitä. Sisäfilettä ei sentään otettu, eivätkä tiskillä tarjolla olleet valmiit vetiset suikaleet houkutelleet.

Entäs kalaa? Samaisen marketin tiskillä oli kokonaisia jättihaukia ja lohia. Emme kysyneet pienimistä, vaan ostimme jauhelihaa. Sitä sentään saa 250 grammaa kerrallaan.

Teemme yleensä aterian, jonka syömme saman tien. Emme juurikaan tee isoja annoksia ja lämmittele niitä seuraavina päivinä emmekä koskaan pakasta. Tiedän, tiedän, että se olisi taloudellista ja järkevää, mutta haluamme syödä tuoretta eikä ruoka-asioissa järki välttämättä näyttele kovin suurta osaa. Kahden hengen taloudessa, jossa molemmat ovat töissä, ei ostettavien ruokamäärien hintakaan ole niin tärkeä.

Kuitenkin olisi kiva joskus hyödyntää tarjouksia, mutta monet pakkaukset ovat meille liian isoja. Kananrintapakkauksissa on kolme palaa ja possunfileepätkät ovat vähintään 400 grammaa. Yleisin lihalisuke meillä onkin pekoni (175 g/paketti).

Kuvassa edellisen viikonlopun borssikeitto, jota yrityksestä huolimatta tuli jälleen iso kattilallinen. Keitot onneksi pysyvät hyvinä lämmittäessä

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Näköpuhelin - haloo!

Puhuin toissailtana elämäni ensimmäisen videopuhelun. Keskustelun aiheena oli lähinnä kakka. Aiheenvalinta johtui siitä, että puhekumppanini oli Siskontyttö 2 v. Hän loikoili äitinsä kanssa sohvalla ja minä istuin Miehen kyydissä matkalla hiihtolomalta kotiin.

Oli kiva nähdä Siskontytön iloinen naama. Välillä hän esitteli minulle myös kieltään. Minusta välittyi vakavampi kuva, mutta saatoin välillä näyttää myös Miehen profiilia heille.

Muistan, miten lapsena ajateltiin, miten tulevaisuudessa voisi olla näköpuhelimia. Silloin puhuttiin, että sitten pitäisi aina on siistin näköinen. On hauskaa elää nyt todeksi lapsuuden kuvitelmia, varsinkaan kun enää ei ole mitään ulkonäköpaineita.

Pelkästään kännyköiden ja internetin olemassaolo on ihmeellistä. Mukana kannettava puhelinkin kuuluu niihin juttuihin, joista joskus haaveili, mutta nettiä ei ainakaan minun mielikuvitukseni pystynyt tuottamaan. Onneksi joku siihen pystyi!

lauantai 28. helmikuuta 2009

Kulttuuria ja kahviloita


Olimme eilen hiihtoloman kulttuuriretkellä. Kävimme Kansallismuseon Suomen sota -näyttelyssä ja Ateneumin Kalevala-näyttelyssä. Molemmissa museoissa käväisimme myös kahvilla.

Kansallismuseon näyttely oli hieno, ei siinä mitään. Historiallisten näyttelyiden ongelma vain minusta on, että esineiden täytyy olla vitriineissä, usein irrallaan. Katsojan täytyy sitten lukea, usein pitkiä, selostuksia kustakin esineestä, jolloin kokonaisuus jää hämäräksi.

Me ideoimmekin Miehen kanssa express-museokäynnin. Museovieras saisi käteensä A4-kokoisen kartan tai huonejärjestyksen, jossa olisi kiteytetty joka huoneen idea ja merkitys sekä selvästi mainittu ajankohta, jos sillä on merkitystä. Pikakurssin lisäksi voisi olla kustakin huoneesta nostettu esiin jokin tyypillinen tai erikoinen esine tyyliin "Huomaa Napoleonin salkku!"

Eilisestä käynnistä jäivät mieleen ja kameraan juuri jotenkin erikoiset tai muuten vain silmiinpistävät esineet, ja täytyy myöntää, että Suomen sodan kulku tai historiallinen merkitys meni ohi. Harmi, sillä museossa OLI Napoleonin salkku ja paljon muitakin hienoja esineitä.

Museovierailu oli siis positiivinen, mutta samaa ei voi sanoa kahvilakäynnistä. Olin jo ehtinyt ihmetellä, miksi Helsinkiin mennessämme menemme aina Stockan yläkertaan tai Strindbergin kahvilaan. Nyt taas muistin, että vieras paikka on riski. Stockalla ja Strindbergillä ainakin tietää, mitä saa. Eivätkä niiden tarjoomukset ole koskaan suuresti pettäneet.

No siis. Otimme lohipiirakkapalat, jotka näyttivät hyviltä. Ne sai itse lämmittää mikrossa, jonka jälkeen ne olivat vetisiä. Ei olisi pitänyt lämmittää. Sitten mietin, ottaisinko Väinämöislakin näköisen pullan, mutta mieleni teki leivosta. Tarjolla oli sinisiä leivoksia, joiden nimi oli Kalevala-leivos. Minulle sanottiin, että sisällä olisi hilloa. En kysynyt, mitä hilloa, mutta otin leivoksen päivän teeman kunniaksi. Ajattelin, että hyvällä tuurilla siinä olisi mustikkaa, mutta todennäköisesti puolukkaa. Onhan puolukalla iso rooli Kalevalan lopputarinassa.

Leivoksessa mitään hilloa ollut. Se oli masariini. En viitsinyt valittaa enkä kysyä, miten sininen sokerikuorrutus muuttaa masariinin Kalevalaksi. Ihan hyvä masariini, ei siinä mitään, mutta petyin silti.

Kahvilan viereisessä huoneessa oli upea näyttely venäläistä posliinia. Uskomattomasti koristellut lautaset ja teeastiastot panivat kyllä miettimään, mikä valtava määrä työtä on aikoinaan hallitsijaperheen ja muun aateliston eteen tehty. Tosin niin on kai nykyäänkin. Lähihistoriaa posliineissa toivat esille pari ruukkua, joissa oli mm. Juri Gagarinin ja Urho Kekkosen kuvat.

Kalevala-näyttely Ateneumissa oli sitten mahtava. Nautin joka huoneesta. Esillä oli tuttujen Gallen-Kalleloiden lisäksi Robert Ekmanin ja aikalaisten hempeän värisiä, antiikin tyyliin puettuja Kalevalan sankareita ja uudempia, värikkäitä teoksia. Suosikiksemme nousivat I.K. Inhan valokuvat ja ornamenttikuvioiset pellavalle maalatut taulut. Taiteilijan nimeä emme kumpikaan valitettavasti muista.

Vaikka olimme käyneet ennen näyttelyyn tutustumista kahvilassa, jossa söin kuivahtaneen prinsessaleivoksen, olimme sen verran väsyneitä, että meiltä jäi huomaamatta opastus (jos siis sellaista jossain oli) uusien, tätä näyttelyä varten tilattujen teosten osastolle. Illalla kotona luin Hesarista, että sellainen olisi ollut jossain ensimmäisessä kerroksessa. Kyllä harmitti. Ensiksi se, että sanomalehtemme tulee päiväpostin mukana eli emme ehtineet lukea sitä ennen lähtöä, ja toiseksi se, että opastus oli huono.

Kaiken kaikkiaan päivä oli kuitenkin mukava. Ajoimme kotiin Herkun kautta, joten olemme nautiskelleet tänäänkin leivoksista. Ensi viikolla alkaa sitten arki ilman herkkuja. Ainakin olisi tarkoitus.

(Kuvia tulee, kunhan saan niitä ladattua. Nyt se ei jostain syystä onnistu.)
Kuvassa mainittu Napoleonin salkku.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Ei koskaan eläkkeelle?


Olemme opettajanhuoneessa vitsailleet, että meidän ikäluokkamme ei pääse koskaan eläkkeelle. Sitä varten tarvitaan kouluun remontti ja hissi, jotta me sitten pääsemme rollaattoreinemme kerroksiin. Joku nuorempi kertoo tunnille kölkkääville oppitunnin aiheen. Ei haittaa, vaikka olisi dementia, eivätköhän nuo vanhat faktat päässä sen verran pysy. Työterveyshuolto käy vaihtamassa välitunnilla vaipat.

Nyt ei enää naurata, sillä nykyinen hallitus näyttää tekevän vitsistämme totta. Okei, kahden vuoden lisäys eläkeikään ei vielä ole kovin paha juttu, mutta mietityttää kyllä, mihin ikäraja nousee ennen pitkää.

Toki aion olla kuusivitosena hyvässä kunnossa ja tehdä töitä niin pitkään kuin pystyn ja jaksan. Opettajan ammatissa voi hyvin kuvitella olevansakin pitkään, koska se ei ole kovin fyysistä. Monessa ammatissa voivat kuitenkin vaatimukset olla sellaisia, etteivät kaikki pysty olemaan työssä pitkään, vaikka haluaisivatkin. Eiköhän tulevassakin systeemissä työnteon aikaisemmin lopettaneita rangaista normaalia pienemmällä eläkkeellä. Onneksi siirtymäaikana säilyvät vielä nykyiset säännökset.

Tänään kympin uutisissa esitti Timo Kalli, että jos suomalaiset pysyvät pitkään työssä, se mahdollistaa vähemmän työperäistä maahanmuuttoa. Voi vitsi! Kyllä minä mieluummin lähden nauttimaan eläkepäivistä aikaisemmin ja otan hoitajakseni vaikka nuoren vahvan filippiiniläisen kuin yli kuusikymppisen väsyneen suomalaisen. Oikeastaan ottaisin mielelläni hoitajikseni molemmat. Toinen nostelisi ja tukisi ja toinen keskittyisi kuuntelemaan iänikuisia juttujani esimerkiksi siitä, miten hyviä karjalanpiirakoita minä nuorena tein.

Todisteeksi viimeksi mainitusta kuva. Minä leivoin ja Mies paistoi. Paistoimme piirakat puilla käyvällä Lappi-liedellämme, joten oli kuuma. Rehellisyyden nimissä nämä ovat vasta toinen piirakkasatsimme, mutta lisää on tulossa. Pulikka on jo ostettu.

(Karjalanpiirakkakuva on jotenkin tuhoutunut kännykässä - ja se oli ainoa. Olisin pannut korvaukseksi tähän kuvan kurpitsansiemenleivästä, mutta Blogger lataa nyt tosi hitaasti, joten kuvia tulee sitten joskus.) Leipäkorissa on kaupan jälkiuunileivän päällä siivu kurpitsansiemenleipää, joka onnistui tosi hyvin.