Asiakaspalvelua joka junaan

Vietin hienon päivän Tampereella. Menomatka ( 3 h 7 min.) meni hyvin, junat olivat lähes aikataulussa ja Pendolinon työskentelyvaunupaikka aivan mahtava. Sain hyvin keskityttyä qaikuamiseen ja twiittailuun :)

Paluumatka olikin sitten toista maata. Ensimmäinen yhteys Tre-Tikkurila meni ok, ainoastaan tulevan junanvaihdon tietoja ei kuulutettu enkä muistanut, mitä konduktööri oli sanonut, joten minun täytyi etsiä hänet käsiini ja kysyä oikea raide.

Sitten alkoivat ongelmat. Ihmettelin kyllä, miksi juna kuulutettiin saapuvaksi raiteelle  kahteen kertaan, mutta en huomannut kuulutuksissa muuta erikoista. Juna saapui, hyppäsin sisään, aloin etsiä paikkaani ja juna lähti liikkeelle. Kun paikallani istui joku, tajusin, että nyt meni pieleen. Olin Helsingin junassa, enkä Kouvolan.

Ei muuta kuin vauhdilla junaa ees taas ja konduktöörin luo. Hän kertoi faktat: Seuraava juna Kouvolaan kymmenen maissa (siis illalla) ja seuraava paikallisjuna Kotkaan aamulla. Arvaatte fiilikset.

Minut neuvottiin asemalla sijaitsevaan toimistoon, jossa pääsin selittämään asiani puhelimessa henkilölle, joka voisi päättää, miten korvaava matka järjestyisi. Olin hypännyt väärään junaan, koska minun junaani ennen oli raiteelle ohjattu pohjoisesta tuleva, reilusti myöhässä oleva juna. Minun junani oli tullut muutama minuutti myöhemmin. Siksi - ilmeisesti - siis kaksi kuulutusta. 

Puhelimessa ei nuori miesääni osoittanut minkäälaista sympatiaa. Hän oli sitä mieltä, että virhe oli yksinomaan minun. Minun olisi pitänyt kuunnella kuulutukset - minkä myönsin - ja katsoa junan kyljestä tiedot - minkä myönsin - mutta kerroin, että kuulutukset olivat normikamaa ja että en voinut kuvitellakaan, että raiteelle voisi tulla muu kuin siitä kymmenen minuutin kuluttua lähtevä juna. Jos kerran raiteelle ohjataan poikkeuksellisesti eri suuntaan menevä juna noin lähellä aikataulun mukaista junaa, voisi kuulutuksessa olla vähintään jokin "huomio-huomio"-tyyppinen aloitus.

Pystyin pitämään hermoni kurissa ja ääneni tasaisena, mutta sitten hermostuin, kun tämä herrahenkilö sanoi, että minun olisi pitänyt ymmärtää veturin asennosta, mihin juna oli menossa. Siis haloo!

Kysyin korvaavaa kulkua, ja hän sanoi, että kaikki ylimääräiset matkat menevät minun piikkiini, koska virhekin on minun. Voisin sitten jälkeenpäin anoa korvausta, mutta tuskin saisin. Ainoa hyvä juttu siinä puhelussa oli se, että hän etsi minulle tiedon bussista, jolla pääsisin vielä samana yönä kotiin.

Tässä vaiheessa onneksi tapahtui jälleen muutos, joka sai loppumatkan tuntumaan enää harmilliselta pikku harharetkeltä. Näytin ilmeisesti niin surkealta, että toimistossa olevat sympaattiset herrat auttoivat minua monin tavoin. Sain laturin kännykkääni (miksi onkin niin, että aina kun tapahtuu jotain erikoista, akku on loppumassa), sain lainata puhelinta soittaakseni ja peruuttaakseni ostamani liput ja sain odotella sisällä, kunnes oli aika lähteä bussiasemalle. Minulle olisi jopa tarjottu kahvia! Minulta vielä varmistettiin, että osaan mennä Kamppiin.

Lippujen peruutus on ilmeisesti melko - ellei tosi - vaikeaa, mutta kerrottuani tarinan lainapuhelimessa asianomaiselle virkailijalle sain paitsi sympaattisella äänellä lausutut pahoittelut, myös lupauksen yrittää palauttaa minulle osan lipun hinnasta.

Mieltäni lämmitti tietysti se, että matkan hinta näytti pysyvän samana bussilipusta huolimatta, mutta erityisesti minua lämmitti ystävällinen suhtautuminen ja asian pahoittelu. Hyvän asiakaspalvelun ja asiakaspalvelun välinen ero on juuri asenne. Pahoittelu, harmittelu ja inhimillinen kädenojennus (kuten kahvitarjous) vievät pitkälle.

Loppujen lopuksi paluumatka meni samoissa merkeissä kuin meno: qaikuillen ja twiitaten. Tosin bussissa. 

Suu kiinni, synnyttämättömät

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että ihmiset ovat nykyään hienotunteisempia kuin ennen kohdatessaan lapsettomia. Olen edelleen samaa mieltä. Kun puhutaan lapsettomuudesta - minun tilanteestani tai yleensä - monet osaavat olla sopivan empaattisia.  Ihmiset tietävät tahattomasta lapsettomuudesta jo jonkin verran ja ovat tietoisia myös esim. adoptioprosessista, joten "ota koira, niin lapsiakin alkaa tulla" tai "no, adoptoikaa" -kommentit ovat enää harvassa. Ymmärretään, että aihe voi olla toiselle kipeä ja osataan olla korrekteja.

Edellisen postauksen kommenteissa ystäväni K ja flaneeraaja kertoivat lähes identtisistä keskusteluista, joissa paikalla oleva äiti-ihminen oli kommentillaan vähätellyt toisen sanomisia. K:n ja flaneeraajan kokemukset eivät ole sattumaa. Samanlaista olen huomannut itsekin.

Silloin kun puhutaan jostain muusta kuin lapsettomuudesta, niin lapsiin ja äitiyteen liittyvät kommentit saattavat olla jyrkkiä ja lapsettomia väheksyviä ilman, että puhuja edes huomaa, mitä sanoo.

K:n ja flaneeraajan kuulemat tokaisut kuten "sellaiset saavat pitää asiasta suunsa kiinni, jotka eivät ole parin tunnin välein yöllä heränneet syöttämään lastaan" tai  "Mutta yritäpä tehdä sitä [gradua] kun on KAK-SI LAS-TA!!" ovat ilman muuta ymmärrettäviä. Jokainen meistä peilaa puheena olevaa asiaa omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa. Mitä lähempänä vaikka omat koliikkivauvakokemukset ovat, sitä voimakkaammin ne tunkevat mukaan keskusteluun.

Haluamme osallistua tilanteeseen kertomalla omista kokemuksistamme. Monet äidiksi tulleet ovat minunkin kokemusteni mukaan kuitenkin turhan kärkkäitä korostamaan omia kokemuksiaan. Kyse on sekä positiivisista että negatiivisista kokemuksista: Jos kertoo jostain saavutuksesta tai iloa tuottaneesta asiasta, saa usein kuulla, ettei kuitenkaan mikään muu ole parempaa naisen elämässä kuin tulla äidiksi. Synnytys, imetys, lapsen tuoksu, lapsen ensi askeleet tai sanat, you name it. Jos puhutaan jostain ikävästä, vaikka yövalvomisesta, niin saa kuulla, ettei sitä voi verratakaan koliikkivauvan kanssa valvottuihin öihin.

Erityisen riskialtista on puhua kivusta. Jos kerron leikkauksesta tai vääntyneestä polvesta tai migreenistä, on seurassa lähes aina joku, joka muistuttaa, että sitten vasta tietää, mitä on kipu, kun on synnyttänyt perätilassa olevat kaksoset. En todellakaan vähättele kenenkään kipuja, mutta olen kuullut myös äitejä, jotka kertoivat, että synnytys oli kuin olisi nenän niistänyt tai että murtunut luu oli kivuliaampi kuin synnytys. Tosin epäilen, että nämäkin äidit ovat oppineet pitämään matalaa profiilia tässä asiassa. Ihmisten kipukynnys on erilainen, ja synnytykset ja muut kivuliaat kokemukset myös erilaisia, joten niiden vertaileminen ja niillä kilpaileminen on melko tyhmää. Koska en vähättele muiden kipukokemuksia, toivoisin, ettei minunkaan kokemuksiani vähäteltäisi.

Ihana Siskoni toi kommentissaan esiin sen, etteivät sanojat yleensä tahallaan "sammakoita" päästele. Siihen minäkin uskon. Moni tölväisyksi koettu on varmasti vain akuutin kokemuksen herättämä reaktio. Totta kai minua joskus harmittaa, omasta tai toisen puolesta, jos joku lyttää toisen ilon. Satunnaiset kommentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Osa äideistä tuo asiaan kuin asiaan äitiysnäkökulman, mutta heidän kanssaan olen oppinut välttelemään tiettyjä puheenaiheita.

Lapsettoman lauantai

Tämä blogin kirjoittaminen on tuonut oman lisänsä ajan kulkuun. Vastahan se lapsettomien lauantai oli, ajattelin, kun muistin asian viime viikolla ja mietin, pitäisikö jotain kirjoittaa. Olenhan tuossa sivupalkissa "luvannut" käsitellä myös lapsettomuutta.

Tunnelmat ovat tänään samanlaiset kuin vuosi sitten. Keski-ikäinen lapseton ei enää kuule kyselyjä tulevasta jälkikasvusta. Minusta myös tuntuu siltä, että monen vuoden työ lapsettomuuden esilletuomisesta on ollut hyödyksi. Kun sanon, ettei minulla ole lapsia, en saa enää kysymysryöppyä vastaani. Ihmisistä on tullut hienotunteisempia - tai minusta paksunahkaisempi.

Pari viikkoa sitten mietin Siskon kanssa isovanhemmuutta. Hänen lastensa isovanhemmista toinen eli Isäni ei ole mikään pappa-tyyppi, joka viettäisi aikaa lastenlasten kanssa leikkien tai pelaten tai edes opettaen jotain. Mietimme, että lapset eivät osaa osallistuvaa isovanhempaa kaivata, mutta lasten äidit ja isät joskus toivoisivat sukupolvien välille tiiviimpää yhteyttä. Ehdimme kävelylenkin aikana jutella monenlaisista isovanhemmista. Osahan hurahtaa täysin, ja osa on puolipakotettuja lastenhoitajia, vaikkeivät enää jaksaisi.

Keskustelun päätteeksi olin oikeastaan tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse miettiä asiaa kuin ulkopuolisena. Minun ei tarvitse olla surullinen omien lasten puolesta siitä, ettei pappa tai mamma ota kontaktia, mutta minun ei myöskään tarvitse perustella omille lapsilleni sitä, miksen ota lapsenlapsia hoitoon.

Sen tiedän, että edessäni on aika, jolloin saan kokea ulkopuolisuutta naistuttavia tavatessa. Ihan varmasti osa Ystävistäni ja Tuttavistani hurahtavat lapsenlapsiinsa, jolloin saan kuulla heistä enemmän kuin ehkä haluaisin ja saan varautua siihen, että tapaamisten edelle menevät lapsenvahtivuorot. Eikä siinä mitään, kyllähän minä olen selvinnyt synnytys- ja koliikkijutuistakin.

Lapsettomien lauantai ei edelleenkään ole mikään suuri juhlapäivä (tänä vuonna ei Miehen lääkekuurin takia juoda cavaakaan), mutta uhmasin kipeää polveani ja synkkää kevätaamua ja kävin vetämässä lipun salkoon. Liputusohjeissahan sanotaan, että kansalaisella on oikeus liputtaa minä tahansa päivänä, jota hän haluaa juhlistaa. Minä siis juhlistan selviytymistäni lapsettomuuden kriisistä sekä liputtamalla että syömällä tuoreita mansikoita valkosuklaavaahdon kanssa.

Huomenna juhlitaan sitten äitienpäivää vierailemalla Anopin ja Mummon luona. Hyviä toukokuun alun juhlapäiviä ja mukavia traditioita kaikille!