Tänä vuonna käytössämme oli oikeita hautakynttilöitä edesmenneen Anopin omista varastoista. Saimme ne hänen muutettuaan pienempään asuntoon ja vaikka ne olivat olleet ulkovarastossa monta kuukautta, niissä tuntui vielä tupakanhaju, joka aina leijaili hänen asunnossaan. Anoppini poltti lähes loppuun asti, ja haju on tarttunut kaikkiin tavaroihin, joita olemme saaneet. Tällä kertaa haju ei haitannut, vaan sai haikeaksi. Emme koskaan näe häntä istumassa tuolissaan polttelemassa ja juomassa kahvia, aina tip top -vaatteissa ja meikissä.
Haikeus on tunne, joka valtaa mielen Anoppia tai Äitiäni muistellessa. Mieleen tulee myös hyviä muistoja. Erityisesti näin jälkeen päin tulee kiitollisuuden tunne kaikkia niitä kohtaan, jotka ottivat osaa suruun ja jotka auttoivat. Kuolema pysäyttää, saa ajatukset pois normiarjesta ja käytännön elämän joskus sekaisin. Silloin helpottaa, kun tietää, että ympärillä olevat tietävät.
Muistan jostain lukeneeni, ettei suru ole sairaus. Niin tietysti onkin, mutta silti minusta läheisen menetyksen jälkeen pitäisi olla oikeus jäädä vaikka palkattomasti pois töistä pariksi päiväksi. Ollessani luokassa päivä Anopin kuoleman jälkeen olin melko sekava ja mietinkin, että on onni, etten tee mitään sellaista työtä, josta riippuisi muiden henki tai terveys.
Mietin pitkään, kirjoitanko asiasta mitään tähän blogiin. Samoin mietin, kerronko asiasta Facebookissa. Luulen kuitenkin, että ne muutamat, jotka tätä lukevat, kaivannevat jotain selitystä hiljaisuuteen. Facebookiin päädyin kertomaan hautajaispäivänä, mitä oli tapahtunut. Vastoin odotuksiani saamani osanotot lämmittivät mieltä. En ollut kuitenkaan osannut ajatella virtuaaliystävien osallistuvan ja sen myös merkitsevän jotain. Netti ei ole pelkkää kohua ja negatiivisuutta, vaikka usein lehtiä lukemalla niin voisi ajatella.
Tekstit
