Lapseton leipoi äitienpäiväkakun

Viikonloppuna vietettiin taas lapsettomien lauantaita ja äitienpäivää. Molemmat päivät menivät ohi vauhdikkaasti, enkä oikeastaan ehtinyt miettiä koko asiaa ennen kuin äitienpäiväiltana, jolloin kävimme Miehen kanssa hautausmaalla viemässä äitini haudalle valkovuokkoja.

Myöhemmin illalla vielä presidentin myöntämistä äitien kunniamerkeistä olisi saattanut kirvota jokin kitkerä kommentti, mutta pian pitikin jo kattaa leipää ja juustoja pöytään Indiana Jones -elokuvan katselua varten. Meidän sunnuntai-iltoihimme kuuluu mielellään mikä tahansa telkkarista tuleva elokuva, jota katselemme pienen syötävän kera samalla satunnaisista asioista jutustellen. Päätin siis keskittyä tohtori Jonesin seikkailuihin ja lapsettomuutta kevyempiin juttuihin.

Syy viikonlopun vauhtiin oli se, että Siskoni ja hänen perheensä viettivät meillä viikonlopun. Pienellä mökillämme siis vietettiin ensimmäisen kerran äitienpäivää. Koska isommat lapset, eli potentiaaliset leipojat, olivat katsomassa jääkiekkoa MM-kisoissa, niin minä ja Mies lupasimme leipoa kakkupohjan lauantaina. Muuten homma onnistui hyvin, mutta kakusta tuli vähän likilaskuinen. "Perinteinen", sanoi Sisko.

Seuraavana aamuna Siskontytöt koristelivat kakun, valkovuokkoja haettiin lähimetsästä ja aamupalaa tehtiin pitkän kaavan mukaan. Olin etukäteen aavistellut, että tilanne voisi olla minulle liikuttava, mutta ei se ollut. Ei ehtinyt! Oli niin paljon touhua, ettei omia ajatuksiaan olisi kunnolla kuullut.

Ilman muuta on selvää, että en olisi ottanut lapsiperhettä kylään juuri äitienpäiväviikonloppuna, jos äitiys olisi minulle vielä avonainen haava. Tiedän päässeeni asiasta yli niin hyvin kuin siitä voi päästä. Täysin lapsettomuus ei koskaan unohdu eikä satunnaisista kivun vihlaisuista ikinä pääse, mutta enää ei arpi jomota koko ajan.

Nykyään olen surullisempi muiden lapsettomien tarinoista ja kokemuksista kuin omistani. Vierailen lapsettomuusaiheisissa blogeissa ja keskustelupalstoilla säännöllisesti ja toivon aina jokaiselle niissä kirjoittavalle parasta mahdollista elämää ja onnellista päätöstä lapsettomuuteen. Yhtä kaikki onnellinen päätös voi olla elämä ilman omaa lasta. Kyllä tätinäkin kelpasi seurata pikkutytön iloa ja ylpeyttä, kun äiti sai hänen päiväkodissa tekemänsä lahjan. Paras lahja oli tytön mukaan kuitenkin "toi kakku, koska sitä saa kaikki".

Talvipäivän teehetki

Upean kevättalven päivän kunniaksi päätimme lähteä vähän kävelemään. Kun Mies on mukana, niin päiväkävely tarkoittaa kuljeskelua kaupungilla ja kahvilahetkeä, joten kamera mukaan ja Kotkansaarelle.

Kävelyretki typistyi puolen tunnin liukasteluksi, sillä Sapokassa ei ole talvihoitoa, eli kävelyreitti oli vielä luminen ja liukas.  Vihreät silmut toivat kuitenkin jo kevään tuntua.

Tulikukko-kahvila on kiinni sydäntalvella. Keväästä pitkälle syksyyn se on yksi kaupungin parhaita kahviloita, jos haluaa nähdä merelle. Toinen merinäköalan tarjoava paikka on merikeskus Vellamon ravintola, joka pitääkin joskus esitellä. Ja tietenkin on myös Segeli, jonka terassi on todella kiva lämpiminä kesäiltoina.

Tulikukko tarjoaa sekä suolaisia piirakoita että pullaa ja leivoksia. Myös keittoa näytti olevan tarjolla. Paikalla on A-oikeudet, joten keiton tai leivän kera voisi ottaa myös viiniä.

Mies otti mangomoussekakkupalan, joka oli tosi hyvä: raikas ja sopivan kirpeä. Minä otin painonhallintapuuskassani korvapuustin, joka oli ok. Tosin epäilen vahvasti, ettei valintani ollut kalorien kannalta kovinkaan paljon parempi kuin kakkupala.

Miehen kahvista en osaa sanoa mitään, mutta oma teeni oli oikein hyvää. Tulikukko mainostaa 25 eri laatua irtoteetä, joista valitsin Ethiopian Royal -nimistä mustaa teetä. Tarjolla on monia maustettuja mustia teelaatuja ja ilmeisesti useita vihreitäkin, mutta listaa ei vielä ollut valmiina, joten jouduin valitsemaan teeni aika nopeasti. Ihanan aurinkoinen päivä oli houkutellut monia ulkoilijoita, joten asiakkaita tuli ja meni koko ajan.

Tulikukko on pitkiin aikoihin ensimmäinen kahvila, joka on ratkaissut haudetun teen tarjoiluongelman. Minua nimittäin ärsyttää aina se, etten tiedä, mihin panna teepussi tai teekuula. Usein se pitää nostaa tarjottimelle, jolle sitten pussista valuu nestettä. Jos tarjotinta ei ole, kuula tai pussi valuttaa lautaselle tai serviettiin. Ongelma ei ole suuren suuri, mutta harmillinen. Mitä mukavammassa paikassa istuu, sitä vähemmin haluaa istua sotkuisen pöydän ääressä.

Tulikukossa tee tulee isossa korvattomassa kupissa, joka on sen verran paksua kivitavaraa, että juoma pysyy lämpimänä pitkään. Teelehdet pannaan ritiläkuulaan, jonka voi kätevästi nostaa pitkulaiselle lautaselle. Sain myös ohjeet haudutusajasta. Tee oli voimakasta, mutta hyvää.


Tulikukko on täydellisen suositeltava paikka ulkoiluhetken päätteeksi ja tarjoilut ovat erittäin hyviä sekä palvelu ripeää, mutta monen muun kahvilan tapaan viimeinen silaus on jäänyt tekemättä. Rakennus on lasiseinäinen ja moderni, ja sisällä on takka puupinoineen tuomassa kodikkuutta. Sitten puupinojen päällä on muovisia palmulehtiä, jotka tuntuvat kuuluvan jonnekin ihan muualle. On myös hyvä idea tarjota asiakkaille luettavaksi kaupungin esitteitä, lehtiä ja joitakin kirjoja, mutta tällöin kirjahyllystä pitäisi myös ehtiä ja jaksaa huolehtia. Alimmassa kuvassa näkyy kulmahylly, jolla tarjolla olevat lehdet ja kirjat ovat sikin sokin. Kyse on pienistä jutuista, jotka kuitenkin saavat aikaan hieman epäsiistin vaikutelman.

Maisemat ovat Tulikukossa tietenkin mainiot, ja aurinkoisena päivänä sisällä oli jo lämmin. Monet istuivatkin katetulla terassilla ja jopa ulkoterassilla. Jään odottamaan seuraavaa tilaisuutta lähteä teelle. Ehkä pääsen sitten valitsemaan  listalta ja voimme istua jo ulkona.

Romantiikkaa, realismia ja reilusti leivoksia.

Kun Siskokaan ei enää kysele, etkö päivitä enää blogiasi, on sopiva aika kirjoittaa jotain.

Fanfaarit eivät soi, sillä enhän tiedä, lukeeko tätä kukaan. Aihekaan ei - lähes vuoden tauon jälkeen - ole mikään erityinen tai päivänpolttava. Ajattelin nimittäin palata ikään kuin juurille ja kirjoittaa kahviloista ja kuntoilusta eli kahdesta elämässäni ristiriitaisesti vaikuttavasta asiasta.

Onhan niin, että kakkujen, pullien ja leivosten ystävänä joudun puskemaan lenkillä ja salilla, jotta edes jotenkin pysyisin kunnossa.

Kävimme eilen hiihtolomareissulla Helsingissä. Tarkoitus oli pysytellä vain kotosalla, mutta sitten Ateneumin Carl Larsson -näyttely alkoi kiinnostaa. Kannatti mennä. Kuvat ovat tuttuja, mutta kirjojen kuvia suurempina mielenkiintoisia. En ollut tiennyt, että esim. kuuluisa joulupöytäkuva on seinän kokoinen. Larssonin romantiikan vastapainoksi kävimme Kaapelitehtaalla katsomassa K-G. Roosin raa'an realistisia valokuvia Sisiliasta. Roosin kuvat ovat 1950-luvulta ja kurjaa katsottavaa, mutta vielä kurjempia ovat Octavian Bâlean kuvat nykypäivän Romaniasta kylästä, jossa on enää viisi asukasta. Ihan kuin kuvien välillä ei olisi mennyt yhtään aikaa. Näimme myös  paikoin huvittavia rinnastuksia Itä-länsi-battlessa. Tässä yhteydessä lomaileva kielipoliisi kysyy, miksei voi sanoa ottelu.

Matkalla joimme kahvit kahteen kertaan ja molemmat Stockmannilla. Koska jätimme auton Stockan parkkiin, niin ensimmäinen kahvila oli katutason Netcup. Sieltä ei ole kuvaa, koska tavoite oli syödä pikaisesti jotain ennen Ateneumiin menoa. Erittäin reipas myyjä palveli meitä iloisesti, kalkkunajuustosämpylä oli ok ja paksu pähkinäcookie ihan mahtavan hyvä. Otin mustaa luomuteetä, vaikka tarjolla näytti olevan myös "Early greytä". Mies sai näkymän ikkunasta ulos, mutta oli kiinnostuneempi naapuripöydän kaunottaren kännykästä. Tyttö pelasi poikaystävänsä kanssa jotain peliä ja eli ihanasti mukana saadessaan pisteitä.

Päivän Earl grey -annoksen join sitten iltapäivällä ennen kuin lähdimme ajelemaan pois. Kahdeksannen kerroksen ravintolasokkelosta löysimme Velvet-nimisen kahvinurkkauksen, jossa söin valtavan leivoksen. Valkosuklaa-pistaasipähkinäleivoksen ainoa heikkous oli pintaan muodostunut kuori, mutta makua se ei haitannut. Leivos oli todella hyvä. En tiedä, miten sen pohja on tehty, mutta siinä oli kuin isoja valkosuklaapaloja, ei siis sulannutta valkosuklaata uudelleen jähmettyneenä. Pistaasi ei maistunut vahvasti, mutta ei haitannut. Olisin voinut kellahtaa sohvalle ja ottaa torkut pläjäyksen jälkeen.

Teekuppi ei kuvassa näy kunnolla, koska iso lasinen kuppi täynnä teetä ei oikein erotu tummasta pöydänpinnasta. Oli kyllä tyytyväinen annoksen kokoon. Kerrankin riittävän paljon teetä. Ainoa miinus on vähäinen valikoima, sillä Earl grey oli ainoa tumma maustamaton tee. (Tiedän kyllä, että siinä on bergamot-öljyä, mutta en laske Earl greytä silti varsinaiseksi mausteteeksi tyyliin Keisarin morsian.) Toinen ikuinen miinus tulee siitä, ettei teekuulalle ole mitään paikkaa, johon sen voisi laskea. Eikö tuosta huvittavan romanttisesta kukkakuppisarjasta olisi löytynyt jotain pientä lautasta tai kulhoa, jota voisi käyttää?

Kun etsin Stockmannin sivuilta tämän kahvilan nimeä, huomasin, että kahdeksanteen kerrokseen on avattu myös Thé-niminen paikka. Olisi ollut kiva löytää se. Joka kerran 8. kerroksessa käydessäni ihmettelen, miten paikasta on saatu niin sokkeloinen. Suosittu se on, enkä ihmettele. Reippaat myyjät ja muut työntekijät ja hyvät tarjoomukset vievät meidätkin sinne aina uudestaan, vaikka miljöö onkin sekava ja tunnelma joskus turhan äänekäs. Usein emme jaksa ajomatkan jälkeen lähteä etsimään jotain uutta paikkaa, vaikka tiedämmekin, että kannattaisi.

Päivän sokeriöveri huipentui, kun kävimme vielä Miehen Veljen luona ja joimme sielläkin kahvit leivosten kera. Kun matkaan saatiin vielä lasti mansikka- ja vadelmahilloa, niin loma jatkuu makeissa merkeissä. Viikonloppuna paistetaan lettuja!