Lapseton leipoi äitienpäiväkakun

Viikonloppuna vietettiin taas lapsettomien lauantaita ja äitienpäivää. Molemmat päivät menivät ohi vauhdikkaasti, enkä oikeastaan ehtinyt miettiä koko asiaa ennen kuin äitienpäiväiltana, jolloin kävimme Miehen kanssa hautausmaalla viemässä äitini haudalle valkovuokkoja.

Myöhemmin illalla vielä presidentin myöntämistä äitien kunniamerkeistä olisi saattanut kirvota jokin kitkerä kommentti, mutta pian pitikin jo kattaa leipää ja juustoja pöytään Indiana Jones -elokuvan katselua varten. Meidän sunnuntai-iltoihimme kuuluu mielellään mikä tahansa telkkarista tuleva elokuva, jota katselemme pienen syötävän kera samalla satunnaisista asioista jutustellen. Päätin siis keskittyä tohtori Jonesin seikkailuihin ja lapsettomuutta kevyempiin juttuihin.

Syy viikonlopun vauhtiin oli se, että Siskoni ja hänen perheensä viettivät meillä viikonlopun. Pienellä mökillämme siis vietettiin ensimmäisen kerran äitienpäivää. Koska isommat lapset, eli potentiaaliset leipojat, olivat katsomassa jääkiekkoa MM-kisoissa, niin minä ja Mies lupasimme leipoa kakkupohjan lauantaina. Muuten homma onnistui hyvin, mutta kakusta tuli vähän likilaskuinen. "Perinteinen", sanoi Sisko.

Seuraavana aamuna Siskontytöt koristelivat kakun, valkovuokkoja haettiin lähimetsästä ja aamupalaa tehtiin pitkän kaavan mukaan. Olin etukäteen aavistellut, että tilanne voisi olla minulle liikuttava, mutta ei se ollut. Ei ehtinyt! Oli niin paljon touhua, ettei omia ajatuksiaan olisi kunnolla kuullut.

Ilman muuta on selvää, että en olisi ottanut lapsiperhettä kylään juuri äitienpäiväviikonloppuna, jos äitiys olisi minulle vielä avonainen haava. Tiedän päässeeni asiasta yli niin hyvin kuin siitä voi päästä. Täysin lapsettomuus ei koskaan unohdu eikä satunnaisista kivun vihlaisuista ikinä pääse, mutta enää ei arpi jomota koko ajan.

Nykyään olen surullisempi muiden lapsettomien tarinoista ja kokemuksista kuin omistani. Vierailen lapsettomuusaiheisissa blogeissa ja keskustelupalstoilla säännöllisesti ja toivon aina jokaiselle niissä kirjoittavalle parasta mahdollista elämää ja onnellista päätöstä lapsettomuuteen. Yhtä kaikki onnellinen päätös voi olla elämä ilman omaa lasta. Kyllä tätinäkin kelpasi seurata pikkutytön iloa ja ylpeyttä, kun äiti sai hänen päiväkodissa tekemänsä lahjan. Paras lahja oli tytön mukaan kuitenkin "toi kakku, koska sitä saa kaikki".

Talvipäivän teehetki

Upean kevättalven päivän kunniaksi päätimme lähteä vähän kävelemään. Kun Mies on mukana, niin päiväkävely tarkoittaa kuljeskelua kaupungilla ja kahvilahetkeä, joten kamera mukaan ja Kotkansaarelle.

Kävelyretki typistyi puolen tunnin liukasteluksi, sillä Sapokassa ei ole talvihoitoa, eli kävelyreitti oli vielä luminen ja liukas.  Vihreät silmut toivat kuitenkin jo kevään tuntua.

Tulikukko-kahvila on kiinni sydäntalvella. Keväästä pitkälle syksyyn se on yksi kaupungin parhaita kahviloita, jos haluaa nähdä merelle. Toinen merinäköalan tarjoava paikka on merikeskus Vellamon ravintola, joka pitääkin joskus esitellä. Ja tietenkin on myös Segeli, jonka terassi on todella kiva lämpiminä kesäiltoina.

Tulikukko tarjoaa sekä suolaisia piirakoita että pullaa ja leivoksia. Myös keittoa näytti olevan tarjolla. Paikalla on A-oikeudet, joten keiton tai leivän kera voisi ottaa myös viiniä.

Mies otti mangomoussekakkupalan, joka oli tosi hyvä: raikas ja sopivan kirpeä. Minä otin painonhallintapuuskassani korvapuustin, joka oli ok. Tosin epäilen vahvasti, ettei valintani ollut kalorien kannalta kovinkaan paljon parempi kuin kakkupala.

Miehen kahvista en osaa sanoa mitään, mutta oma teeni oli oikein hyvää. Tulikukko mainostaa 25 eri laatua irtoteetä, joista valitsin Ethiopian Royal -nimistä mustaa teetä. Tarjolla on monia maustettuja mustia teelaatuja ja ilmeisesti useita vihreitäkin, mutta listaa ei vielä ollut valmiina, joten jouduin valitsemaan teeni aika nopeasti. Ihanan aurinkoinen päivä oli houkutellut monia ulkoilijoita, joten asiakkaita tuli ja meni koko ajan.

Tulikukko on pitkiin aikoihin ensimmäinen kahvila, joka on ratkaissut haudetun teen tarjoiluongelman. Minua nimittäin ärsyttää aina se, etten tiedä, mihin panna teepussi tai teekuula. Usein se pitää nostaa tarjottimelle, jolle sitten pussista valuu nestettä. Jos tarjotinta ei ole, kuula tai pussi valuttaa lautaselle tai serviettiin. Ongelma ei ole suuren suuri, mutta harmillinen. Mitä mukavammassa paikassa istuu, sitä vähemmin haluaa istua sotkuisen pöydän ääressä.

Tulikukossa tee tulee isossa korvattomassa kupissa, joka on sen verran paksua kivitavaraa, että juoma pysyy lämpimänä pitkään. Teelehdet pannaan ritiläkuulaan, jonka voi kätevästi nostaa pitkulaiselle lautaselle. Sain myös ohjeet haudutusajasta. Tee oli voimakasta, mutta hyvää.


Tulikukko on täydellisen suositeltava paikka ulkoiluhetken päätteeksi ja tarjoilut ovat erittäin hyviä sekä palvelu ripeää, mutta monen muun kahvilan tapaan viimeinen silaus on jäänyt tekemättä. Rakennus on lasiseinäinen ja moderni, ja sisällä on takka puupinoineen tuomassa kodikkuutta. Sitten puupinojen päällä on muovisia palmulehtiä, jotka tuntuvat kuuluvan jonnekin ihan muualle. On myös hyvä idea tarjota asiakkaille luettavaksi kaupungin esitteitä, lehtiä ja joitakin kirjoja, mutta tällöin kirjahyllystä pitäisi myös ehtiä ja jaksaa huolehtia. Alimmassa kuvassa näkyy kulmahylly, jolla tarjolla olevat lehdet ja kirjat ovat sikin sokin. Kyse on pienistä jutuista, jotka kuitenkin saavat aikaan hieman epäsiistin vaikutelman.

Maisemat ovat Tulikukossa tietenkin mainiot, ja aurinkoisena päivänä sisällä oli jo lämmin. Monet istuivatkin katetulla terassilla ja jopa ulkoterassilla. Jään odottamaan seuraavaa tilaisuutta lähteä teelle. Ehkä pääsen sitten valitsemaan  listalta ja voimme istua jo ulkona.

Romantiikkaa, realismia ja reilusti leivoksia.

Kun Siskokaan ei enää kysele, etkö päivitä enää blogiasi, on sopiva aika kirjoittaa jotain.

Fanfaarit eivät soi, sillä enhän tiedä, lukeeko tätä kukaan. Aihekaan ei - lähes vuoden tauon jälkeen - ole mikään erityinen tai päivänpolttava. Ajattelin nimittäin palata ikään kuin juurille ja kirjoittaa kahviloista ja kuntoilusta eli kahdesta elämässäni ristiriitaisesti vaikuttavasta asiasta.

Onhan niin, että kakkujen, pullien ja leivosten ystävänä joudun puskemaan lenkillä ja salilla, jotta edes jotenkin pysyisin kunnossa.

Kävimme eilen hiihtolomareissulla Helsingissä. Tarkoitus oli pysytellä vain kotosalla, mutta sitten Ateneumin Carl Larsson -näyttely alkoi kiinnostaa. Kannatti mennä. Kuvat ovat tuttuja, mutta kirjojen kuvia suurempina mielenkiintoisia. En ollut tiennyt, että esim. kuuluisa joulupöytäkuva on seinän kokoinen. Larssonin romantiikan vastapainoksi kävimme Kaapelitehtaalla katsomassa K-G. Roosin raa'an realistisia valokuvia Sisiliasta. Roosin kuvat ovat 1950-luvulta ja kurjaa katsottavaa, mutta vielä kurjempia ovat Octavian Bâlean kuvat nykypäivän Romaniasta kylästä, jossa on enää viisi asukasta. Ihan kuin kuvien välillä ei olisi mennyt yhtään aikaa. Näimme myös  paikoin huvittavia rinnastuksia Itä-länsi-battlessa. Tässä yhteydessä lomaileva kielipoliisi kysyy, miksei voi sanoa ottelu.

Matkalla joimme kahvit kahteen kertaan ja molemmat Stockmannilla. Koska jätimme auton Stockan parkkiin, niin ensimmäinen kahvila oli katutason Netcup. Sieltä ei ole kuvaa, koska tavoite oli syödä pikaisesti jotain ennen Ateneumiin menoa. Erittäin reipas myyjä palveli meitä iloisesti, kalkkunajuustosämpylä oli ok ja paksu pähkinäcookie ihan mahtavan hyvä. Otin mustaa luomuteetä, vaikka tarjolla näytti olevan myös "Early greytä". Mies sai näkymän ikkunasta ulos, mutta oli kiinnostuneempi naapuripöydän kaunottaren kännykästä. Tyttö pelasi poikaystävänsä kanssa jotain peliä ja eli ihanasti mukana saadessaan pisteitä.

Päivän Earl grey -annoksen join sitten iltapäivällä ennen kuin lähdimme ajelemaan pois. Kahdeksannen kerroksen ravintolasokkelosta löysimme Velvet-nimisen kahvinurkkauksen, jossa söin valtavan leivoksen. Valkosuklaa-pistaasipähkinäleivoksen ainoa heikkous oli pintaan muodostunut kuori, mutta makua se ei haitannut. Leivos oli todella hyvä. En tiedä, miten sen pohja on tehty, mutta siinä oli kuin isoja valkosuklaapaloja, ei siis sulannutta valkosuklaata uudelleen jähmettyneenä. Pistaasi ei maistunut vahvasti, mutta ei haitannut. Olisin voinut kellahtaa sohvalle ja ottaa torkut pläjäyksen jälkeen.

Teekuppi ei kuvassa näy kunnolla, koska iso lasinen kuppi täynnä teetä ei oikein erotu tummasta pöydänpinnasta. Oli kyllä tyytyväinen annoksen kokoon. Kerrankin riittävän paljon teetä. Ainoa miinus on vähäinen valikoima, sillä Earl grey oli ainoa tumma maustamaton tee. (Tiedän kyllä, että siinä on bergamot-öljyä, mutta en laske Earl greytä silti varsinaiseksi mausteteeksi tyyliin Keisarin morsian.) Toinen ikuinen miinus tulee siitä, ettei teekuulalle ole mitään paikkaa, johon sen voisi laskea. Eikö tuosta huvittavan romanttisesta kukkakuppisarjasta olisi löytynyt jotain pientä lautasta tai kulhoa, jota voisi käyttää?

Kun etsin Stockmannin sivuilta tämän kahvilan nimeä, huomasin, että kahdeksanteen kerrokseen on avattu myös Thé-niminen paikka. Olisi ollut kiva löytää se. Joka kerran 8. kerroksessa käydessäni ihmettelen, miten paikasta on saatu niin sokkeloinen. Suosittu se on, enkä ihmettele. Reippaat myyjät ja muut työntekijät ja hyvät tarjoomukset vievät meidätkin sinne aina uudestaan, vaikka miljöö onkin sekava ja tunnelma joskus turhan äänekäs. Usein emme jaksa ajomatkan jälkeen lähteä etsimään jotain uutta paikkaa, vaikka tiedämmekin, että kannattaisi.

Päivän sokeriöveri huipentui, kun kävimme vielä Miehen Veljen luona ja joimme sielläkin kahvit leivosten kera. Kun matkaan saatiin vielä lasti mansikka- ja vadelmahilloa, niin loma jatkuu makeissa merkeissä. Viikonloppuna paistetaan lettuja!

Lapsettomien lauantaita tarvitaan vielä

Olin viime vuonna näihin aikoihin levollinen ja sinut lapsettomuuteni kanssa. Ajattelin, että ihmiset ovat vuosien varrella oppineet jotain lapsettomuuteen suhtautumisessa. Olen edelleen sinut lapsettomuuteni kanssa, mutta kuluneella viikolla olen monta kertaa huomannut, että toisin kuin olen ajatellut, ei juuri mikään ole muuttunut.

Olin jo ajatellut, etten kirjoita tänään mitään, mutta kun sain uusimman Simpukka-lehden, en voinut olla reagoimatta. Lehdessä ja myös Simpukka-yhdistyksen Kaksin-keskustelupalstalla on monia tarinoita ja kokemuksia, jotka voisivat olla minun, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa.

Ilmeisesti on niin, että jokainen tahattomasti lapseton tai lapsensa eri tavoin avustettuna saava joutuu vuorollaan kohtaamaan samat jutut ja samankaltaiset tölväisyt.  On sydäntäsärkevää lukea aina uusista ajattelemattomista anopeista tai työkavereista. On kurjaa, että edelleen riittää ihmisiä, joiden mielestä lasten saamiseen riittää, kun vain "ottaa rennosti" ja odottaa "ihmettä, jonka tutun tutun tuttukin koki". Edelleen näyttää myös olevan porukkaa, joka tarjoaa huolettomasti adoptiota - tai koiraa - lapsettomuuskriisin keskellä elävälle.

Olen onnellinen, että en ole kuluneenakaan vuonna joutunut kohtaamaan yhtään epämiellyttävää lapsettomuuteen liittyvää kommenttia tai tilannetta. Ainoa tilanne, jossa meni hetkeksi pasmat sekaisin, oli, kun minun luultiin peittelevän alkanuttaa raskautta. Sen jälkeen paljastin muuten vain lihoneen keskivartaloni pussimaisten neuleiden alta. Parempi näyttää mahamakkarat kuin aiheuttaa vaivautunut hetki. Minun ei siis tarvitse luoda suojakuplaa kuten Life without a Baby -blogin Lisa, jonka postaus Is it a bird? Is it a plane? No! It is Super-Lisa on mainio kuvaus siitä, miten tarpeeksi surtuaan alkaa löytää keinoja sopeutua ja pärjätä.

Olen myös onnellinen siitä, että lapsettomuudesta ei ole muodostunut minulle taakka. En koskaan kiellä olevani lapseton - tänäkin viikonloppuna valistin sekä Alkon myyjää että naapurin isäntää lapsettomien lauantaista - mutta en ajattele asiaa joka päivä.

Tänään kuitenkin olen ajatellut: vedin aamulla lipun salkoon ja tarjosin Miehelle cavaa. Iltasella skoolasimme vielä vähän lisää leivosten kera. Ehkä lapsettomuuden roolista elämässäni kertoo parhaiten se, että Mieheni maljaa nostaessaan toivotti minulle "mitä se nyt oli - äidittömien päivää". En voinut kuin nauraa. Kaksi äiditöntä ja yksi lapseton - ihan hyvä perhe!

Kevättanka

Ei ole julmaa
tämä huhtikuun aika,
vaikka musta maa
paljastuu. Onhan kohta
kaikki pian vihreää.  Näin runoilin ITK:ta ja Sometun mobiilipolkua varten. Polkua en sitten kulkenut, kun oli niin paljon mielenkiintoisia esityksiä. Mahtavaa oli myös tavata uusia ja vanhoja tuttuja. Tankat tai haikut oli määrä panna Porepilvi-blogiin, mutta lähettäminen ei onnistunutkaan, mikä ei haittaa yhtään, sillä Qaikusta löytyy #haiku-niminen kanava, jonne lähetin viritelmäni. Lähetysongelmien takia - tai ansiosta - löysin myös uuden seurattavan blogin:   http://openapua.blogspot.com

Näyttää siltä, että olemme Open opas -blogia kirjoittavan  Nina R:n kanssa istuneet samoja esityksiä kuuntelemassa. Ehkä ensi vuonna ITK:ssa tavataan.

Tauko

Sain tänään kiitoksia kirjoituksestani, mikä tuntui tietysti tosi hyvältä. Olen kuitenkin jo hetken miettinyt taukoa kirjoittamiseen.

Olen pitänyt tätä blogia pari vuotta, eikä tämä ole oikeastaan missään vaiheessa tullut rasitteeksi. Tämä kevät tulee olemaan sen verran työntäyteinen, että tiedän, etten ehdi kirjoitella, vaikka haluaisinkin.

Olen muutenkin pyrkinyt vähän yksinkertaistamaan elämääni, koska olen huomannut, että mitä simppelimpää arki on, sitä helpompi on hoitaa rutiineja ja myös kiireisempiä tilanteita. Saattaa siis olla, että elämän yksinkertaistamisen hengessä jätän tämän blogin kokonaan. Vielä en osaa sanoa.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Hyvää jatkoa kaikessa, mitä teettekin!

Suuri jouluteevertailu

 En juo kahvia. En koskaan. Olen eläissäni juonut kaksi kupillista, mikä on minusta aivan riittävä määrä. Nekin kupilliset olivat pakon edessä "nautittuja". Ensimmäisellä kertaa en kehdannut pyytää itseäni vuosikymmeniä vanhemman ladyn näkemään vaivaa vain yhden teenjuojan takia ja toisella kertaa olin tilaisuudessa, jossa tarjottiin vain kahvia. Siitä on onneksi jo yli kaksikymmentä vuotta. Enää tuskin joutuu tilanteeseen, jossa teetä ei olisi tarjolla.

Juon siis vain teetä. En käytä maitoa enkä enää sokeriakaan. Joskus saatan panna teen sekaan sitruunaa tai hunajaa, mutta yleensä lipitän sen ilman mitään. Opiskeluaikoina suurkulutin minttu- ja kamomillateetä (tai yrttijuomaa), mutta nykyään suosikkini on musta tee.

En ole mikään teehifistelijä. Olen kyllä pidellyt kätösissäni teelämpömittaria, mutta jättänyt sen kuitenkin kauppaan. Samoin on pakko tunnustaa, että eräältä opiskelijalta saamani teekakku (suoraan Kiinasta vieläpä) odottelee asiantuntijajuojaa kylään. Sain siitä irti vain kitkerän mustaa litkua, mikä on siis ehdottomasti keittäjän syy eikä juoman.

Suosikkini on Earl Grey. Eniten kuluu Nordqvistin Reilua Luomusta, jota juomalla pysyy  omatunto jotenkin aisoissa. Tee kun on kahvin ja kaakaon lailla raaka-aine, jonka tuotannossa on monenlaisia epäkohtia, joista kertoo esim. Kuluttaja-lehden Synkkää juomaa -artikkeli.

Vaikka enimmäkseen kupissani on maustamatonta mustaa teetä, juon maustettuja teelaatuja kahvipöydässä ja iltaisin. Jouluun kuuluu ehdottomasti joulutee.  Koska joulu ei vielä ole ohi (loppiainen on vasta ylihuomenna), niin julkistan tässä nyt suuren jouluteevertailun tulokset. Tänä vuonna eteen sattui nimittäin monta eri jouluteevaihtoehtoa.

Kummisedältä ja hänen Armaaltaan sain Forsmannin perinteistä jouluteetä, jossa on mausteena appelsiinia, neilikkaa ja kanelia. Valitettavasti se oli jotenkin valjun makuista, mutta kun sekoitin joukkoon vähän glögimaustetta, alkoi siinä olla joulujuoman tuntua. Tässä suuressa vertailussa Forsman-tee jää viimeiseksi, koska minusta sen pitäisi maistua joululle ilman tuunaustakin.

Ystäväni kävi loppusyksystä lomamatkalla Sveitsissä, ja sain häneltä sain joululahjaksi pienen pussin Thé de Noël -nimistä teetä. Liike sijaitsee La Chaux de Fonds -nimisessä kaupungissa ja on nimeltään Oasis Thé. Valitettavasti paketissa ei ole muuta kuin liikkeen ja teen nimi, joten en voi kertoa, mille se maistuu. Tee on nimittäin täysin erilaista kuin kotoinen kanelinmakuinen jouluteemme, mutta en pysty erittelemään sen makuja. Jokin salmiakinoloinen yrtti siinä tuoksuu ja maistuu vahvasti. Ei kuitenkaan anis, luulen. Tee on hyvää, mutta saa jouluteekisassa pronssia. (Onneksi, sillä olisi ollut kurjaa, jos paras tee olisi ollut vain yhden kerran ilo.)

Hopealle sijoittuu Christmas tea, jonka ostin Porvoosta pienestä herkkukaupasta. Kävimme Miehen kanssa ennen joulua vanhan Porvoon putiikkeja kiertelemässä ja juomassa leivoskahvit (ja -teet) Café Helmessä. Sillä reissulla ostin minulle uutta Kusmi Tea -merkkistä teetä. Ranskassa sijaitseva pietarilaista alkuperää olevan firman joulutee on pienessä purkissa (25 grammaa), ja siinä mainitaan olevan luonnollisia appelsiinin, mantelin, vaniljan ja ruusun aromeja (aromer på svenska, scents in English & en francais = aromatisés) sekä mausteita. Tee tuoksuu hajuvesimäiseltä, mutta maku on todella hento, vaikkakin jouluinen. Samalla retkellä ostin omenateetä, jonka toivon maistuvan kunnolla omenalta. Sen verran kalliita nuo purkit olivat, että haluan niiden olevan myös hyvänmakuisia ostaakseni niitä uudestaan.

Jouluteevertailussa kaksoisvoiton vie Ranska, koska tämän joulun paras tee tulee myös sieltä. Tilasin ennen joulua My French Cornerista pienen paketin, johon valitsin hilloja, madeleine-leivoksia ja teetä. Tee on nimeltään juhlatee, Thé en Fête, ja siinä on suomenkielisen selostuksen mukaan "maukas sekoitus voimakkaita makuja: mustaa tee, kirsikka, manteli, inkivääri, likööri, kukkien terälehtiä, kultaisia helmiä". Valmistaja on Jardins de l'hermitage. Tee on kauneinta näkemääni, ja se tuoksuu upeasti kirsikalta. Maku on makea, kirsikka maistuu selvästi, mutta myös joulumausteet tuntuvat. Tee on pakattu kauniiseen tähdenmuotoiseen peltirasiaan, mikä ilahdutti ensin, mutta hiukan harmittaa nyt. Tiedän, että en käy viemässä purkkeja (myös Kusmi-tee on peltipurkissa) kierrätykseen noin vain, enkä haluaisi jättää niitä nurkkiin pyörimään. Uskon kuitenkin, että tilaan tähtiteetä ensi vuonnakin, jos se vain on My French Cornerin listoilla.

.