Hyvää asiakaspalvelua Allerilta

Vaikka en ole kyyninen enkä pessimismiin taipuvainen, niin näyttää siltä, että ennakko-oletukseni erilaisista palveluista on negatiivinen. Siksi kai sitten aina yllättyy niin iloisesti, kun saa hyvää palvelua.

Minulle tuli vähän aikaa Fit-lehti. Tilasin sen kuntosalini kautta saadun näytenumeron perusteella. Hyvä tapa markkinoida uutta lehteä, muuten. Uskon, että monet salin jäsenet tilasivat ainakin sen näytenumeron.

Lehti on ihan hyvä, tavalliselle kuntoilijalle tarkoitettu ja asiantuntevan tuntuinen. Minua tosin häiritsi vähän juttujen naistenlehtimäinen tyyli, ja koska olen lukenut kuntoiluteemasta jonkin verran muista lehdistä ja kirjoista, en halunnut jatkaa tilausta. Täytyy myös ajatella pankkitiliä. Jos tilaisin tai ostaisin kaikki kivat lehdet, niihin menisi pitkä penni.

En tietenkään muistanut, milloin tilausjaksoni loppuisi ja uusi alkaisi. (Nykyäänhän lähes kaikki lehdet tarjotaan kestotilauksina.) Saadessani laskun, jossa kiitettiin uuden tilausjakson aloittamisesta, ehdin jo harmitella, että jos nyt lopetan tilauksen, täytyy taas maksaa yhdestä-kahdesta uuden jakson lehdestä kova hinta. Siskoni joutui vasta maksamaan kahdesta Kodin kuvalehdestä sen verran, että hän jo oli miettinyt koko jakson maksamista.

Soitin tänään Fit-lehden asiakaspalveluun ja sähläsin ensin automaatin kanssa. Olin siis jo valmiiksi melko äreä, kun soitin asiakaspalveluun. Yllätyin siis iloisesti, kun asiakaspalvelija sanoi, että viimeisin saamani lehti kuului vielä vanhaan tilausjaksoon eikä uuden jakson lehtiä ole vielä tullut. Tilauksen lopetus onnistui, ja sain repiä tulleen laskun. Kerroin totta kai, miten tämä ilahdutti, ja hän sanoi, että näin meillä Allerilla aina toimitaan. Uusi lasku lähetetään ennen kuin uusi jakso on alkanut, jolloin peruutus onnistuu helposti.

Tiedän, että lehtimarkkinoilla on kova kilpailu ja varmaan joka lehden myynti on tarkassa syynissä, mutta on mukava huomata, että Aller ajattelee asiakastakin tilauksia kaupatessaan. Tämän kokemuksen jälkeen on helppo tilata joskus vaikka jokin muu Allerin lehti, ei tosin 7 päivää -lehteä.

Liian vanha Facebookiin?

Alle kaksikymppinen LauriN mietti olevansa liian vanha Qaikuun, mikrobloggausalustaan, jossa käydään fiksuja ja hauskoja keskusteluja. Erään kyselyn mukaan Qaikua vastaavan Jaikun käyttäjien keski-ikä on kolmen kympin paikkeilla (nuorin 14 ja vanhin 97). Qaiku-keskustelijat vastasivat LauriN:lle yhtenä joukkona, että mitä useampia eri-ikäisiä porukassa on, sitä parempia keskusteluja syntyy.

Kun puolisentoista vuotta sitten houkuttelin Siskoani Facebookiin, hän oli kysellyt tyttäreltään, mistä on kyse. Tyttö vastasi, että se Facebook on semmoinen keski-ikäisten juttu. Tänä kesänä Siskontyttö teki itselleen FB-profiilin, kun niin monet hänen kavereistaan sitä kyselivät. Olin paikalla, kun hän loi profiilin, ja ylpeä, että hän kelpuutti minun ottamani kuvan profiilikuvakseen. Ensimmäisen yön aikana hänellä oli yli kymmenen kaveria ja ensimmäisen viikon jälkeen nelisenkymmentä. Siis vaikka nuoret olisivat aluksi pitäneet Facebookia aikuisten leikkipaikkana, ovat he sittemmin "vallanneet" sen omaksi ilokseen.

Ikäjuttu nousi esiin lukiessani viime viikon Opettaja-lehteä (numero 33, 14.8.2009, juttu on sivuilla 30 - 32.). Äidinkielenopettajien kesäpäivistä kertovassa jutussa siteerattiin kolmea äikänopettajaa, joistaa jokainen suhtautui Facebookiin negatiivisesti. "Netti on pohjoisen nuorelle hyvä juttu, siellä nuoret tapaavat toisiaan. Antaa niiden olla Facebookissa, mutta ei meidän siellä tarvitse olla - eihän me mennä diskoonkaan!" kommentoi lappilainen opettaja. Toisen opettajan mielestä opettajien oppilaskontaktit haiskahtavat nuoleskelulta. Kolmas pelkäsi Facebookissa olemisen stressaavan.

Kenelläkään ei siis ole FB-profiilia, mutta kovin varmat mielipiteet siitä heillä on. Uskon haastatteluun valikoitujen edustavan melko yleisestikin äidinkielenopettajien mielipiteitä. Ainakin monista tuntemistani kollegoistani vain kaksi on lisäkseni Facebookissa. Kun olen vanhoja opiskelukavereita sinne houkutellut yhteydenpidon helpottamiseksi, on kielteisen vastauksen perusteluna ollut mm. mahdolliset tietoturvaongelmat, koukkuun jäämisen pelko ja asian vaikeus.

En tarkoita, että jokaisen äikänopen pitäisi roikkua netissä erilaisissa yhteisöpalveluissa tai mikrobloggausalustoilla, mutta kyllä minusta me saisimme olla sen verran ajan tasalla myös nettimaailmassa, että tietäisimme, mitä ne ovat ja minkälaista tekstiä niissä tuotetaan. Luemmehan vapaa-aikanamme kirjoja ja lehtiäkin, jotkut käyvät ahkerasti myös teatterissa.

Viime viikkojen aikana on Hesarissa ollut juttuja Facebookin käytöstä eri työpaikoilla. Tietoturvaakin tuli käsiteltyä. Nuorten lisäksi Facebookissa on edelleen siis myös isot joukot aikuisia. Nuoret tarvitsevat omia juttujaan, mutta he kaipaavat myös aikuiskontakteja. Eikö Facebookin kaltainen paikka, jossa voi hassutella mutta lisäksi keskustella vakavasti, sopisi eri-ikäisiä yhdistäväksi asiaksi? Ymmärrän, ettei opettaja välttämättä halua omia oppilaitaan FB-frendiksi, mutta perheen ja suvun nuoria voisi kavereina hyvinkin olla.

Kilokaupalla hedelmiä

Niin se vain on, että jos jokin ruoka-aine on halpaa, sitä ostetaan. Tänään söimme lohta, koska sitä oli tarjouksessa. Jälkiruoaksi pilkoin hedelmiä, joita riittää moneksi päiväksi.

K-kaupoissa oli nimittäin tänään(kin) hedelmiä euron kilo. Ostan hedelmiä säännöllisesti, mutta koska ne eivät ole erityisen halpoja, tyydyn yleensä omenoihin ja hunajameloniin sekä joihinkin kausihedelmiin, kuten mandariineihin.

Tänään uskalsin ostaa mangon, ananaksen, nektariineja ja aprikoosejakin. Ajattelin, että eipä ainakaan mene paljon rahaa hukkaan, jos ne eivät kypsy tai ovat muuten huonoja. Toki mielessäni kävi, ettei etelän hedelmien lennättäminen välttämättä kovin ekologista ole, mutta ostopäätöksen ratkaisi paitsi hinta, myös terveellisyys. Kyllä nämä keksejä ja pipareita parempia vyötärölle ovat.

Enpä muuten ollut ainoa, joka poimi tarjoushedelmiä koriinsa.

Reilusti luomua ja ekoa

Ajelimme viime viikolla Tampereelta kotiin päin. Matkalla pysähdyimme Iittalassa. Mies haluaa joka kesä katsoa, mitä siellä on. Minua eivät kummalliset keramiikkaesineet ja pujoa puskevat ruusupensaat enää kiinnostaisi, mutta suostun vierailuun, koska käynti siellä ei tee isoa lenkkiä ja aina toivon, että joku olisi kitkenyt ne rehottavat rikkaruohot. (Kuvan kukka ja kimalaiset eivät ole sieltä, vaan oman pienen talomme pihalta.) Mutta onhan Iittalassa Kultasuklaan myymälä. Nytkin mukaan lähti kimpale tuoretta salmiakkisuklaata.

Tänä vuonna Iittalassa oli kiva yllätys: pieni kauppa, jossa myytiin koreja. Valikoimassa oli myös reilun kaupan teetä (saattoi olla kahviakin) ja ekopesuaineita ja tuoksusaippuoita. Ostin Samu White-pesuainetta (sitä myy nettikaupassa Ekolo) ja omena-kaneli-teetä. Lisäksi sain kokeiltavaksi pesupähkinöitä. Minusta kokeiluerä on kauppiaalta hyvä idea, koska ainakin minä olen arkaillut pähkinöiden ostamista.

Vaikka tämä korikauppa oli tosi kiva, niin sieltä lähtiessämme mietin, miksi luontoystävällisiä pesuaineita on myynnissä lähinnä vain pienissä vaihtoehtomyymälöissä. Tavallisesti ei ole aikaa tai halua käydä monessa eri kaupassa perustarvikkeita hankkimassa, joten nappaan lähimarketin hyllystä tarjouspulverin. Uskon myös, että osa asiakkaista vieroksuu hippityylisiä putikkeja.

Samalla matkalla pysähdyimme vielä Hämeenlinnassa ruokaostoksilla. Kaupungin kupeeseen on avattu jättiläiskokoinen Prisma. Päätin saman tien käydä katsomassa, olisiko pesupähkinöitä. Niitä sentään en löytänyt, mutta yllättävän hyvä valikoima luontoystävällisiä pesuaineita löytyi. Ostin Ecoverin tiskiainetta ja Sonett-sappisaippuaa.

En hirveästi pidä isoista marketeista, mutta näyttää siltä, että mitä isompi kauppa on, sitä parempi valikoima vaihtoehtotuotteita siellä on. Marketin hyllyltä luontoystävälliset pesuaineet päätyvät erikoisliikettä helpommin ns. tavallisenkin kuluttajan kotiin.

Kun vielä löysin suosikkiteetämme Nordqvistin Reilu Luomusta irtoteenä, olin tosi tyytyväinen kauppareissuumme. En tiedä, kuinka kauan tätä hyvää earl greytä on saanut irtoteenä, mutta ainakaan pienissä lähikaupoissamme ei sitä ole ollut. Tosin niistä sitä ei saa edes pussiteenä.

Nyt vain täytyy toivoa, että Kotkan Prismassa on myynnissä näitä tuotteita. Parasta tietysti olisi, että olisi eko-Pirkka- tai eko-Rainbow-tuotteita.

Vatut vattuina

Tänään sitten annoin periksi ja menin keräämään vadelmia. Olin lukenut ja kuullut niin monelta ja monesta paikasta, että tänä vuonna vattuja on tosi paljon. Viimeinen pisara oli, kun eilen huomasin Twitterin kohinassa viestin, jossa kehuttiin vadelmasaalista. Jos urbaanit twiittaajatkin viettävät aikansa vattupusikoissa, niin enhän minäkään voi olla menemättä, varsinkin kun matkaa lähimpään puskaan on vain kymmenkunta metriä.

Siskolle olin jo ehtinyt pohtia, ettei ehkä kannata kerätä marjoja niin läheltä tietä, mutta supersäilöjäsisareni vain tokaisi, että sillä tiellähän kulkee mahtavat viisi autoa päivässä, siis jos on ruuhkainen päivä. Mitään tekosyytä ei enää siis ollut, ja kun Mieskin otti taas esiin trimmerin, päätin paeta pihalta.

Olin tweetin lisäksi lukenut, miten Marikoo oli löytänyt vattuja Helsingin keskustasta. Hänen blogissaan on jopa video retkellä syntyneistä ajatuksista. Hitaan yhteyden takia en katsonut sitä, mutta mietin, mitähän hän on vattuja kerätessään ajatellut.

Huomasin nimittäin, miten helppoa metsässä (okei, viisi metriä tieltä) on olla ajattelematta mitään. Ymmärrän hyvin kaikkia marjastajia, jotka haluavat työpäivän jälkeen marjaan. Lämmin ilma ja kimalaisten surina ainoana äänenä rauhoittavat. Huomio menee kulkemiseen ja marjojen bongailuun.

Välillä toki ajatukset harhautuvat hetkestä muualle: Miten epäreilu maailma on, kun toisten täytyy tulla toiselta puolelta maapalloa keräämään marjoja työkseen. Ja sitten toiset vielä valittavat, vaikka marjoja jää metsiin valtavasti.

Sitten taas huomaa uuden puskan ja jatkaa poimimista. Oho, minkähän eläimen papanoita nuo ovat? Ei kai täällä ole käärmeitä???

Päivän saalis oli vähän yli kaksi litraa vadelmia ja muutama metsämansikka. Suurin osa meni pakkaseen talven leivonnaisia varten. Ennen kuin Sisko kommentoi, niin tiedän, että rasian päällä olevassa teipissä "VADELMA 2009" oleva vuosiluku on vähän liioittelua, koska eihän mulla ole 2008 pakasteita. Voi kuitenkin olla, että 2010 niitä tulee...

Olen tyytyväinen määrään, jonka sain kokoon kahdessa ja puolessa tunnissa, koska kerään tosi hitaasti. Kerään suoraan rasioihin ja jätän kaikki hämähäkinverkon peittämät oksat koskematta. Katson joka marjan, ja jos siellä on jo mato tai muurahainen herkuttelemassa, jätän marjan sille.

Aikaa siis meni, mutta se meni nopeasti. Tekniikka oli mukana kännykän muodossa, ja osa ajasta meni Siskon kanssa jutellessa. Siskolta sain myös hyvän mustikkamuffinsireseptin, jonka mukaan tein meille iltateelle vadelmamuffinseja.

Muistilista vadelmanpoimijalle

1. Ota mukaan hyttysmyrkky. Paras puska on kuitenkin varjossa ja kotona laitetun myrkyn vaikutus loppuu juuri silloin.
2. Ota mukaan enemmän astioita kuin aluksi ajattelet kerätä. Nimittäin kun olet lähdössä ja käännät päätäsi, näet pensaikon, jossa on retken isoimmat marjat.
3. Pitkähihainen pusero, etteivät oksat raavi niin paljon.
4. Kaveri, niin viihdyt pitempään.

Lisäys seuraavana päivänä:
5. Jos olet yli 40-vuotias, venyttele illalla, että pääset seuraavana aamuna ylös.

Qaiku kertoo, mihin kannattaa mennä

Ilman nettiä olisimme missanneet kaksi kivaa tapahtumaa tänä viikonloppuna. Emme tienneet, että Forssan seudulla oli superviikonloppu: Hakkapeliittapäivät, Pick Nick harrasteautotapahtuma, Holjat-markkinat ja Tyyki-blues. Asiasta tuli puhe Qaikussa.

Varsinainen Qaiku-keskustelu koski sosiaalisen median luonnetta ja tulin maininneeksi, että pohdiskelu ei oikein suju hellepäivänä. Se kirvoitti kysymyksen olinpaikastani. Vastaukseni Häme sai Lindstromin kysymään tarkemmin. Hän vaikuttaa Forssassa, jossa me emme usein käy. Tavallisin kauppa- ja kirjastokohteemmehan täällä Hämeessä on Hämeenlinna.

Lindstrom mainitsi, että nytpä olisi sopiva viikonloppu vierailla Forssassa, ja mainitsi kaikki em. tapahtumat. Hakkapeliittapäivillä olimme käyneet joskus 10 vuotta sitten, mutta noista muista emme tienneet yhtään mitään.

Niinpä kulunut viikonloppu meni kesätapahtumissa. Lauantaina Hakkapeliittapäivillä ihastelimme 1600-luvun mallin mukaan pukeutunutta "rahvasta ja vallasväkeä" ja ostimme "kauppiailta ja käsityöläisiltä" puuauton ja villakäsineet. Mukaan tarttui myös puulastoja ja -haarukoita sekä pari tuokkosellista mustikoita - aidoissa tuohituokkosissa! Kuvassa istuva nainen tekee jonkinlaista nauhaa.

Sunnuntaina Pick Nick -tapahtumassakin kiersimme pari tuntia. Epäilin, pystyykö Mies lähtemään, koska hänen selkänsä ei oikein kestä köpöttelevää kävelyä, millaista juuri markkina- ja näyttelykuljeskeleminen on. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan mennään kuin pystytään. Forssan raviradalla sitten tallustimme ja pysähdyimme varmaan jokaisen "Mummo Ankan auton" kohdalle (kuvassa erityisen kaunis punainen). Osan aikaa vain seisoimme katsomassa, miten autot kiersivät ravirataa ilmeisesti arvosteltavina. Kaikennäköistä koslaa ja kuskia tuli nähtyä.

Minusta on hauska, että saimme viikonlopun viettovinkit keskustelussa, jossa pohdittiin sosiaalista mediaa. Minulle tämä uusi sanapari tai sen lyhenne some merkitsee juuri internetistä saamaani uudenlaista hupia ja hyötyä. Qaiku, Facebook ja Friendfeed tuovat tietoisuuteni paljon kivoja juttuja. Totta kai olisin löytänyt molempien tapahtumien nettisivut, jos olisin halunnut, mutta enhän voinut haluta, kun en tiennyt. Ilman somea olisimme ehkä lukeneet ensi viikon ilmaisjakelulehdestä, että se Hakkapeliittahomma oli viime viikonloppuna.

Sosiaalisen median luonteeseen toki kuuluu, että minäkin voin joskus sopivan tilaisuuden tultua vinkata jostain hyvästä tai hyödyllisestä Lindstromille ja kaikille muille. Win-win-tilanne termin parhaassa merkityksessä.

Tweet, tweet - meidän koululla on Twitter

Niin se on, että kun jotain tekee itse, siitä alkaa innostua. Viime kesänä innostuin Jaikusta, jonka tänä kesänä korvasi Qaiku. Olen tykännyt näistä molemmista hurjasti. Ei varmaan ole sattumaa, että molemmat ovat suomalaisten kehittämiä. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Mikrobloggaus-nimi ei tee kummallekaan oikeutta, vaan molemmat ovat todellisia keskustelualustoja.

Jaikun ja Qaikun lisäksi rekisteröidyin viime kesänä myös Twitteriin, kun siitä kaikki niin kohisivat. En vain lämmennyt sille. Ilman lisähärpäkkeitä ei Twitteristä tunnu saavan irti muuta kuin yksittäisiä huudahduksia. Ensimmäisen tweettini (mikä lie sirkutus se onkaan suomeksi) kirjoitin yli vuosi sitten 5. huhtikuuta, ja yhteensä olen kirjoittanut Twitteriin 11 kertaa. Vertailun vuoksi voi mainita, että olen kirjoittanut 33 qaikua 3. huhtikuuta jälkeen, siis TÄNÄ VUONNA. Puhumattakaan lukemattomista kommenteista muiden qaikuihin.

Tänään sitten ihan sähköpostia lukiessa Kollegani Anne otti yhteyttä, jotta mitä jos meidän koululla olis oma Twitter. Olin heti valmis mukaan ja pääsin seuraamaan on-line, miten Anne perusti koulullemme kodin.

Jotenkin minusta tuntuu, että omakin tweettailu alkaa nyt lisääntyä. Ehkä ensi kesä on Twitterin.