Romantiikkaa, realismia ja reilusti leivoksia.

Kun Siskokaan ei enää kysele, etkö päivitä enää blogiasi, on sopiva aika kirjoittaa jotain.

Fanfaarit eivät soi, sillä enhän tiedä, lukeeko tätä kukaan. Aihekaan ei - lähes vuoden tauon jälkeen - ole mikään erityinen tai päivänpolttava. Ajattelin nimittäin palata ikään kuin juurille ja kirjoittaa kahviloista ja kuntoilusta eli kahdesta elämässäni ristiriitaisesti vaikuttavasta asiasta.

Onhan niin, että kakkujen, pullien ja leivosten ystävänä joudun puskemaan lenkillä ja salilla, jotta edes jotenkin pysyisin kunnossa.

Kävimme eilen hiihtolomareissulla Helsingissä. Tarkoitus oli pysytellä vain kotosalla, mutta sitten Ateneumin Carl Larsson -näyttely alkoi kiinnostaa. Kannatti mennä. Kuvat ovat tuttuja, mutta kirjojen kuvia suurempina mielenkiintoisia. En ollut tiennyt, että esim. kuuluisa joulupöytäkuva on seinän kokoinen. Larssonin romantiikan vastapainoksi kävimme Kaapelitehtaalla katsomassa K-G. Roosin raa'an realistisia valokuvia Sisiliasta. Roosin kuvat ovat 1950-luvulta ja kurjaa katsottavaa, mutta vielä kurjempia ovat Octavian Bâlean kuvat nykypäivän Romaniasta kylästä, jossa on enää viisi asukasta. Ihan kuin kuvien välillä ei olisi mennyt yhtään aikaa. Näimme myös  paikoin huvittavia rinnastuksia Itä-länsi-battlessa. Tässä yhteydessä lomaileva kielipoliisi kysyy, miksei voi sanoa ottelu.

Matkalla joimme kahvit kahteen kertaan ja molemmat Stockmannilla. Koska jätimme auton Stockan parkkiin, niin ensimmäinen kahvila oli katutason Netcup. Sieltä ei ole kuvaa, koska tavoite oli syödä pikaisesti jotain ennen Ateneumiin menoa. Erittäin reipas myyjä palveli meitä iloisesti, kalkkunajuustosämpylä oli ok ja paksu pähkinäcookie ihan mahtavan hyvä. Otin mustaa luomuteetä, vaikka tarjolla näytti olevan myös "Early greytä". Mies sai näkymän ikkunasta ulos, mutta oli kiinnostuneempi naapuripöydän kaunottaren kännykästä. Tyttö pelasi poikaystävänsä kanssa jotain peliä ja eli ihanasti mukana saadessaan pisteitä.

Päivän Earl grey -annoksen join sitten iltapäivällä ennen kuin lähdimme ajelemaan pois. Kahdeksannen kerroksen ravintolasokkelosta löysimme Velvet-nimisen kahvinurkkauksen, jossa söin valtavan leivoksen. Valkosuklaa-pistaasipähkinäleivoksen ainoa heikkous oli pintaan muodostunut kuori, mutta makua se ei haitannut. Leivos oli todella hyvä. En tiedä, miten sen pohja on tehty, mutta siinä oli kuin isoja valkosuklaapaloja, ei siis sulannutta valkosuklaata uudelleen jähmettyneenä. Pistaasi ei maistunut vahvasti, mutta ei haitannut. Olisin voinut kellahtaa sohvalle ja ottaa torkut pläjäyksen jälkeen.

Teekuppi ei kuvassa näy kunnolla, koska iso lasinen kuppi täynnä teetä ei oikein erotu tummasta pöydänpinnasta. Oli kyllä tyytyväinen annoksen kokoon. Kerrankin riittävän paljon teetä. Ainoa miinus on vähäinen valikoima, sillä Earl grey oli ainoa tumma maustamaton tee. (Tiedän kyllä, että siinä on bergamot-öljyä, mutta en laske Earl greytä silti varsinaiseksi mausteteeksi tyyliin Keisarin morsian.) Toinen ikuinen miinus tulee siitä, ettei teekuulalle ole mitään paikkaa, johon sen voisi laskea. Eikö tuosta huvittavan romanttisesta kukkakuppisarjasta olisi löytynyt jotain pientä lautasta tai kulhoa, jota voisi käyttää?

Kun etsin Stockmannin sivuilta tämän kahvilan nimeä, huomasin, että kahdeksanteen kerrokseen on avattu myös Thé-niminen paikka. Olisi ollut kiva löytää se. Joka kerran 8. kerroksessa käydessäni ihmettelen, miten paikasta on saatu niin sokkeloinen. Suosittu se on, enkä ihmettele. Reippaat myyjät ja muut työntekijät ja hyvät tarjoomukset vievät meidätkin sinne aina uudestaan, vaikka miljöö onkin sekava ja tunnelma joskus turhan äänekäs. Usein emme jaksa ajomatkan jälkeen lähteä etsimään jotain uutta paikkaa, vaikka tiedämmekin, että kannattaisi.

Päivän sokeriöveri huipentui, kun kävimme vielä Miehen Veljen luona ja joimme sielläkin kahvit leivosten kera. Kun matkaan saatiin vielä lasti mansikka- ja vadelmahilloa, niin loma jatkuu makeissa merkeissä. Viikonloppuna paistetaan lettuja!