Blog Action Day 2009: ilmastonmuutos

Pakko tunnustaa, etten ole paljon tällä viikolla ilmastonmuutosta ajatellut, siitäkään huolimatta, että sähköpostiin on tullut pitkin viikkoa linkkejä ja vinkkejä kirjoittamisen avuksi. Meillä on koulussa koeviikko, joten suurin osa ajastani on mennyt kokeiden tekemiseen ja korjaamiseen. Lisäksi tälle viikolle sattui kaksi koulutusta Opit-alustan käytöstä. Kun vielä ajatukset pyörivät ensi viikon syyslomassa ja siinä, että Mies mokoma on koko viikon työssä aamut illat, (eli yhteisestä lomasta ei ole tietoakaan), ei ilmastomuutokselle ole oikein jäänyt aikaa.

Täysin en aihetta ole jättänyt miettimättä. Ajattelen ilmastonmuutosta ja sen ehkäisyä melko usein arkipäivän töiden lomassa. Erityisesti silloin, kun tiedän tekeväni jotain vastoin neuvoja. Kun ostan ruokaostoksille muovipussin unohdettuani kauppakassin. Kun kippaan savukalan nahan ja salaatin teosta jääneet biokelpoiset jätteet sekajätteiden seuraan. Kun vältän bussia ja värvään vaikka Isän kuljettamaan minut töihin.

Tänään viimeksi sain itseni kiinni toivomasta meille kahta autoa. Matkustin kotoa Jyväskylään Siskon luo, ja matka sekä bussilla että junalla kestää kauan. Omalla kyydillä olisin nopeammin perillä eikä tarvitsisi ottaa matkapahoinvointilääkettä.

Luulen, että ajatukseni kulkevat melko tavanomaista rataa. Olen kuullut ja lukenut jotakin ilmastonmuutoksesta ja toivoisin osaavani jotain tehdä, mutta epäilen, onko minulla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa mitenkään mihinkään.

Tavallinen kuluttaja nappaa faktan sieltä, oletuksen täältä ja ohjeen tuolta. Hän kierrättää, kompostoi ja hankkii energiasäästölamppuja. Hän yrittää saada puolison uskomaan, ettei sitä lihaa tarvitse joka aterialla olla. Sitten hän lukee jonkun ilmastonmuutosepäilijän mielipiteitä, ja hämmentyy jälleen, tai jonkin tutkimuksen, jossa sanotaan, että biohajoava kassi on huonoin vaihtoehto. Paskat! Mihin tässä pitäisi uskoa ja mitä tehdä! On helpompi lyödä hanskat tiskiin ja jatkaa kuten ennen.

Tietoa on saatavilla, jos sitä haluaa kaivaa esiin. Minulle vaikuttavin ilmastonmuutoksen ehkäisyyn motivoiva juttu ei kuitenkaan ole ollut mikään fakta, vaan fiktio. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa luettuani liityin Porkkanamafian kannustuksesta Ilmastomaajoukkueeseen ja kaivoin sen kauppakassin esiin. Pieniä askeleita olen siis jo ottanut.

Välillä tunnen suurta syyllisyyttä auton käytöstäni tai viime kesän kielimatkasta, välillä en vain jaksa välittää. Tähän Blog Action Dayhinkin viimein ilmoittauduin , kun ajattelin, että kaikkien on PAKKO tehdä jotain, edes ajatella asiaa. Oikeastaan olen sitä mieltä, että jos halutaan jotain todellisia vaikutuksia, niin tavallinen kuluttuja (eli minut) pitää pakottaa. Kyllä sitten kauppakassi muistuu mukaan, kun muovikasseja ei enää saa isollakaan rahalla.

Ei tämä ehkä ollut aivan sellainen blogikirjoitus, jota järjestäjät olivat ajatelleet, enkä enää edes muista, pitikö postaus linkittää jonnekin, eli voi olla, ettei tämä kirjoitus edes mene "mukaan". Joka tapauksessa tämä olkoon minun panokseni ilmastokeskusteluun. Vaikeaa on. Kovin vaikeaa.

Kilisee, kilisee

Ei voi olla totta, ajattelin, kun olin tänään marketissa. Näin hyllyjen välistä kimallusta, vihreitä kransseja ja joulupukin naaman. Nyt on vasta puoli väli lokakuuta, mutta siellä ne olivat: ovikranssit, kyntteliköt ja muut jouluvalot, koristeköynnökset ja lukemattomat lyhdyt. Niitä vastapäätä oli hylly täynnä kukkasipuleita ja saavillinen haravoita.

Yleensä joulun ajatteleminen saa minut hyvälle mielelle, mutta nyt iski ahdistus. Lokakuu on liian aikaista ajatella joulua. Eiväthän vielä ole kaikki lehdetkään pudonneet puista. Adventti ei ole lähelläkään. Sitä ennen on syysloma, pyhäinpäivä ja isänpäivä. Lyhdyt ja kynttilät hyväksyn. Minulla on nytkin tuossa ikkunan takana parvekkeen pöydällä lyhty, jossa palaa kynttilä. Mutta joulupallot ja -pukit! Ei vielä!

Mitä aikaisemmin joulukamat ilmestyvät hyllyille, sitä enemmän ne alleviivaavat kaupallisuutta: osta, osta, nyt voit jo aloittaa. Minut tällainen varaslähtö ei ainakaan saa ostamaan. Kun koristeita näkee jo nyt, ehtii niihin kyllästyä jouluun mennessä. Olen melko varma, että jos tänä vuonna tulee koristeita hankittua, niin ne ostetaan jostain muualta kuin tästä kaupasta.

Pitäisi vissiin puhua politiikkaa?

Osallistuin viime vuonna Blog Action Day -päivään, kun aiheena oli köyhyys. Innostuin kokeilemaan joukkotapahtumaan osallistumista, vaikka en tätä blogia yhteiskunnallisen keskustelun paikaksi perustanutkaan.



Tämän vuoden teeman on ilmastonmuutos, joka tuntui ensin niin vaikealta, että päätin jättää väliin. Sen verran tulee sähköpostiin kuitenkin pyyntöjä olla mukana, että rekisteröidyin.

Tässä voisinkin vähän verrytellä ensi viikon koitosta varten. Mistähän kirjoittaisi? Vaalirahakohusta? Vanhusten huollosta? Maahanmuuttajien työllistymisestä ja suomen kielen kursseista? Hoitotakuusta?

Yhden Hesarin kotimaan sivujen jutuista tai yksien iltauutisten aiheista voisi jokaisesta sanoa jotain. Ongelmana onkin turtuminen. Mikään ei tunnu missään, kun otsikko toisensa perään julistaa moraalittomuutta, petosta, sydämettömyyttä, vieraan pelkoa, itsekkyyttä ja järjen köyhyyttä.

En ole halukas tarttumaan yhteisiin asioihin siksikään, että tiedän, etten pysty antamaan parannusehdotuksia. Tai oikeastaan pystyn. Olen koulutusoptimisti. Uskon, että opetus ja koulutus, siis vanhanaikainen sivistys, on apu moneen. Mutta koulutus vaatii rahaa eikä muka tuota mitään (no ehkä insinöörien koulutus jotain vähän...), joten se siitä.

Tänään oli sitten iltauutisissa juttu, joka sain - taas - hetkeksi verenpaineen kohoamaan. Kyseessä ovat nämä eduskunnan harrastekerhot. En vaan ymmärrä, miksi kansanedustajilla täytyy olla jos jonkinlaista harrasteporukkaa työnantajan maksamana. Eikö niillä palkoilla nyt pysty maksamaan urheiluklubin tai vastaavan jäsenyyttä? Niinhän me muutkin teemme! Voisi se ravikerhokin kokoontua jossain paikallisessa R-kioskissa tai baarissa muiden vedonlyöjien seurassa. Tulisipa samalla vähän kontaktia äänestäjiinkin.

Ja nyt osaan antaa toimintaehdotuksenkin. Eduskunta voi lopettaa lukuisat kerhonsa ja säästää niihin menevät rahat ja ylimääräisiin tilintarkastuksiin kuluvan työajan.

Tämä pikkuasiasta politikointi ei nyt aivan ole Blog Action Dayn arvon mukaista, mutta yritän sitten ensi viikolla pohtia aihetta aivan vakavasti.

Vai vielä teeskennellen!

Jos uskoisin Facebookista kirjoittavia toimittajia, olisin hyvin hämmentynyt. Olen saanut lyhyen ajan sisällä jo kahdesti lukea, että käyn Facebookissa vain teeskentelemässä ja korostamassa itseäni sekä markkinoimassa jotain muille.

Minä kun luulin olevani siellä jutustelemassa tuttaville ja kommentoimassa heidän kuulumisiaan.

Okei, myönnän, että itsekorostus ei ole aivan tuulesta temmattua. Valitsen toki aina parhaan Photo Booth -otoksen profiilikuvakseni, mutta ei se minusta teeskentelyä ole. Olenhan siinä minä. Todistettavasti ainakin kuvan ottamisen hetkellä ollut ihmisen näköinen.

Viimeisimmässä Hesarin kuukausiliitteessä (9/09) Jouni Tikkanen siis kertoo neljän sivun jutussaan tuskastaan. Hän on Facebookissa, vaikka ei oikeastaan haluaisi olla. Jutussaan Tikkanen etsii vastausta Facebookin suosioon ja pohtii avoimuuden ongelmaa. Jutusta paistaa epäilys ja epäluottamus, mutta lopussa hän toteaa, että Facebookia kaipaa kuin naapurin mummoa, jonka kanssa vaihtaa toisinaan pari sanaa.

Facebookissa (!) Anne-kollega jakoi linkin Ylen sivuille, jossa oli haastateltu tutkija Janne Matikaista Facebookin yhteisöllisydestä. Tai ei Facebook jutun perusteella mikään yhteisö ole. Matikaisen mukaan Facebook on luonteeltaan hyvin yksilökeskeinen. "Kun ajatellaan tämän palvelun peruslogiikkaa, niin ihmisethän siellä kertovat enimmäkseen itsestään. Siellä kerrotaan siitä, mitä minä nyt ajattelen tai teen, sen sijaan, että keskitettäisiin huomio yhteisöön tai toisiin ihmisiin", sanoo hän.

Olen miettinyt monesti, miksi tykkään Facebookista, koska olen joutunut selittämään asiaa niille, joita olen yrittänyt houkutella. Olen miettinyt sopivaa vertausta. Tikkasen vertaus rappukäytävään ja siellä tavattuun mummoon on aika hyvä.

Minulle Facebook on ehkä kuin tori, jolla tapaan ohimennen ihmisiä. Osa on sukua, läheisempää ja kaukaisempaa, osa työkavereita, osa muuten vain tuttuja. Jonkun kanssa juttelen pitempään, jollekulle sanon vain moikat. En juttele mistään sellaisesta, mitä en haluaisi ohikulkevan torillakävijän kuulevan. Kuulen uutisia, saan tietoja ja joskus jaan itsekin niitä muille. Näen tuoreimmat lomakuvat. Kerron lähteväni mökille ja saan peukunheilautukset pariltakin ohikulkijalta. Hyvää viikonloppua vaan!

Kerron siis itsestäni, mutta keskitän huomiotani myös muihin. Facebookin ansiosta olen vaihtanut vuoden sisällä satojen kilometrien päässä asuvien serkkujeni kanssa useamman kommentin kuin moneen vuoteen sitä ennen. Samoin kuin opiskelukavereitteni. Kielikurssireissulta sain pari mukavaa tuttavuutta, joiden FB-frendi nyt olen. Aikaisemmin olisimme vaihtaneet ehkä osoitteita tietäen, ettemme kuitenkaan kirjoita edes postikorttia.

Tässä pitäisi tietysti - ennen kuin alkaa kommentoida tutkijan sanomisia - etsiä jostain yhteisön ja yhteisöllisyyden määritelmiä. Matikainen kun sanoo, että "Facebookia ei tulisikaan kutsua yhteisöpalveluksi vaan ennemminkin verkostopalveluksi. Facebookia kun käytetään enimmäkseen juuri yksilöiden väliseen yhteydenpitoon."

Minusta kuitenkin ihmiset, joihin pidän yhteyttä, ovat osa yhteisöäni. Enhän minä torillakaan hevin ventovieraille ala puhua, edes täällä Itä-Suomessa. Tuttavani eivät kenties kaikki tunne toisiaan, mutta voisin hyvin kuvitella heidät vaikka synttäreilläni tutustumassa. Siihen, että en ole kaikki frendejäni välttämättä tavannut elävässä elämässä, en nyt tässä puutu. Se tuntuu olevan monelle nettiin ja sosiaaliseen mediaan epäluuloisesti suhtautuvalle liian iso pala, ainakin alussa.

Ehkä olen lähtenyt mukaan Facebookiin, Jaikuun ja Qaikuun sopivassa vaiheessa. Ennen liittymistäni olin kuullut jo muiden kommentteja, joten en odottanut ihmeitä. Tietysti myös avoin asenne on ollut avuksi. Olen oikeasti kiinnostunut, mitä ihmisille kuuluu.

Vielä teeskentelystä. Hesarin jutussa puhuttiin siitä, että Facebook-statukseen kirjoitetaan mieluummin "söin sushia" kuin "tein makaroonilaatikkoa". Eivätpä ole lukeneet Siskoni statuspäivityksiä. Monien lailla hän kyllä kertoo lapsiperheen arjesta, mutta peruspositiivisesta. Eihän niitä elämän suurimpia murheita torilla puhuttaisikaan. Niitä varten tavataan kahden kesken tai pienellä porukalla viinilasillisen äärellä.

Hyvää asiakaspalvelua Allerilta

Vaikka en ole kyyninen enkä pessimismiin taipuvainen, niin näyttää siltä, että ennakko-oletukseni erilaisista palveluista on negatiivinen. Siksi kai sitten aina yllättyy niin iloisesti, kun saa hyvää palvelua.

Minulle tuli vähän aikaa Fit-lehti. Tilasin sen kuntosalini kautta saadun näytenumeron perusteella. Hyvä tapa markkinoida uutta lehteä, muuten. Uskon, että monet salin jäsenet tilasivat ainakin sen näytenumeron.

Lehti on ihan hyvä, tavalliselle kuntoilijalle tarkoitettu ja asiantuntevan tuntuinen. Minua tosin häiritsi vähän juttujen naistenlehtimäinen tyyli, ja koska olen lukenut kuntoiluteemasta jonkin verran muista lehdistä ja kirjoista, en halunnut jatkaa tilausta. Täytyy myös ajatella pankkitiliä. Jos tilaisin tai ostaisin kaikki kivat lehdet, niihin menisi pitkä penni.

En tietenkään muistanut, milloin tilausjaksoni loppuisi ja uusi alkaisi. (Nykyäänhän lähes kaikki lehdet tarjotaan kestotilauksina.) Saadessani laskun, jossa kiitettiin uuden tilausjakson aloittamisesta, ehdin jo harmitella, että jos nyt lopetan tilauksen, täytyy taas maksaa yhdestä-kahdesta uuden jakson lehdestä kova hinta. Siskoni joutui vasta maksamaan kahdesta Kodin kuvalehdestä sen verran, että hän jo oli miettinyt koko jakson maksamista.

Soitin tänään Fit-lehden asiakaspalveluun ja sähläsin ensin automaatin kanssa. Olin siis jo valmiiksi melko äreä, kun soitin asiakaspalveluun. Yllätyin siis iloisesti, kun asiakaspalvelija sanoi, että viimeisin saamani lehti kuului vielä vanhaan tilausjaksoon eikä uuden jakson lehtiä ole vielä tullut. Tilauksen lopetus onnistui, ja sain repiä tulleen laskun. Kerroin totta kai, miten tämä ilahdutti, ja hän sanoi, että näin meillä Allerilla aina toimitaan. Uusi lasku lähetetään ennen kuin uusi jakso on alkanut, jolloin peruutus onnistuu helposti.

Tiedän, että lehtimarkkinoilla on kova kilpailu ja varmaan joka lehden myynti on tarkassa syynissä, mutta on mukava huomata, että Aller ajattelee asiakastakin tilauksia kaupatessaan. Tämän kokemuksen jälkeen on helppo tilata joskus vaikka jokin muu Allerin lehti, ei tosin 7 päivää -lehteä.

Liian vanha Facebookiin?

Alle kaksikymppinen LauriN mietti olevansa liian vanha Qaikuun, mikrobloggausalustaan, jossa käydään fiksuja ja hauskoja keskusteluja. Erään kyselyn mukaan Qaikua vastaavan Jaikun käyttäjien keski-ikä on kolmen kympin paikkeilla (nuorin 14 ja vanhin 97). Qaiku-keskustelijat vastasivat LauriN:lle yhtenä joukkona, että mitä useampia eri-ikäisiä porukassa on, sitä parempia keskusteluja syntyy.

Kun puolisentoista vuotta sitten houkuttelin Siskoani Facebookiin, hän oli kysellyt tyttäreltään, mistä on kyse. Tyttö vastasi, että se Facebook on semmoinen keski-ikäisten juttu. Tänä kesänä Siskontyttö teki itselleen FB-profiilin, kun niin monet hänen kavereistaan sitä kyselivät. Olin paikalla, kun hän loi profiilin, ja ylpeä, että hän kelpuutti minun ottamani kuvan profiilikuvakseen. Ensimmäisen yön aikana hänellä oli yli kymmenen kaveria ja ensimmäisen viikon jälkeen nelisenkymmentä. Siis vaikka nuoret olisivat aluksi pitäneet Facebookia aikuisten leikkipaikkana, ovat he sittemmin "vallanneet" sen omaksi ilokseen.

Ikäjuttu nousi esiin lukiessani viime viikon Opettaja-lehteä (numero 33, 14.8.2009, juttu on sivuilla 30 - 32.). Äidinkielenopettajien kesäpäivistä kertovassa jutussa siteerattiin kolmea äikänopettajaa, joistaa jokainen suhtautui Facebookiin negatiivisesti. "Netti on pohjoisen nuorelle hyvä juttu, siellä nuoret tapaavat toisiaan. Antaa niiden olla Facebookissa, mutta ei meidän siellä tarvitse olla - eihän me mennä diskoonkaan!" kommentoi lappilainen opettaja. Toisen opettajan mielestä opettajien oppilaskontaktit haiskahtavat nuoleskelulta. Kolmas pelkäsi Facebookissa olemisen stressaavan.

Kenelläkään ei siis ole FB-profiilia, mutta kovin varmat mielipiteet siitä heillä on. Uskon haastatteluun valikoitujen edustavan melko yleisestikin äidinkielenopettajien mielipiteitä. Ainakin monista tuntemistani kollegoistani vain kaksi on lisäkseni Facebookissa. Kun olen vanhoja opiskelukavereita sinne houkutellut yhteydenpidon helpottamiseksi, on kielteisen vastauksen perusteluna ollut mm. mahdolliset tietoturvaongelmat, koukkuun jäämisen pelko ja asian vaikeus.

En tarkoita, että jokaisen äikänopen pitäisi roikkua netissä erilaisissa yhteisöpalveluissa tai mikrobloggausalustoilla, mutta kyllä minusta me saisimme olla sen verran ajan tasalla myös nettimaailmassa, että tietäisimme, mitä ne ovat ja minkälaista tekstiä niissä tuotetaan. Luemmehan vapaa-aikanamme kirjoja ja lehtiäkin, jotkut käyvät ahkerasti myös teatterissa.

Viime viikkojen aikana on Hesarissa ollut juttuja Facebookin käytöstä eri työpaikoilla. Tietoturvaakin tuli käsiteltyä. Nuorten lisäksi Facebookissa on edelleen siis myös isot joukot aikuisia. Nuoret tarvitsevat omia juttujaan, mutta he kaipaavat myös aikuiskontakteja. Eikö Facebookin kaltainen paikka, jossa voi hassutella mutta lisäksi keskustella vakavasti, sopisi eri-ikäisiä yhdistäväksi asiaksi? Ymmärrän, ettei opettaja välttämättä halua omia oppilaitaan FB-frendiksi, mutta perheen ja suvun nuoria voisi kavereina hyvinkin olla.

Kilokaupalla hedelmiä

Niin se vain on, että jos jokin ruoka-aine on halpaa, sitä ostetaan. Tänään söimme lohta, koska sitä oli tarjouksessa. Jälkiruoaksi pilkoin hedelmiä, joita riittää moneksi päiväksi.

K-kaupoissa oli nimittäin tänään(kin) hedelmiä euron kilo. Ostan hedelmiä säännöllisesti, mutta koska ne eivät ole erityisen halpoja, tyydyn yleensä omenoihin ja hunajameloniin sekä joihinkin kausihedelmiin, kuten mandariineihin.

Tänään uskalsin ostaa mangon, ananaksen, nektariineja ja aprikoosejakin. Ajattelin, että eipä ainakaan mene paljon rahaa hukkaan, jos ne eivät kypsy tai ovat muuten huonoja. Toki mielessäni kävi, ettei etelän hedelmien lennättäminen välttämättä kovin ekologista ole, mutta ostopäätöksen ratkaisi paitsi hinta, myös terveellisyys. Kyllä nämä keksejä ja pipareita parempia vyötärölle ovat.

Enpä muuten ollut ainoa, joka poimi tarjoushedelmiä koriinsa.