Miksi ajan nenä ratissa?

Oma automme on korjattavana hiihtolomalla sattuneen pikku kolarin takia. Onneksi emme olleet syyllinen osapuoli, joten saimme korjauksen ajaksi sijaisauton.

Ensimmäinen ongelma sijaisen kanssa oli miettiä, miten sen löytäisi marketin parkkipaikalta. Vedenvärinen Kansanvaunu piiloutuu todella hyvin muiden samannäköisten joukkoon. Onneksi saksalaisen autoteollisuuden tuotteen rekisterikyltissä sattui olemaan bolivialaisen vallankumoustaistelijan lempinimi, jonka ansiosta kaara on löytynyt.

Ajaessani Miestä töihin, hän aloitti keskustelun, jonka muistan käyneeni aiemminkin. Siis aina, kun ajan muuta kuin omaa autoamme.

- Jos et istuisi noin lähellä rattia, sulla olis paljon parempi ajoasento.
- Tiedän.
- No, vedä penkkiä vähän taakse.
- En voi, koska sitten en yletä kytkimelle. Mun pitää nytkin aina vaihtaessa jännittää jalkaa äärimmilleen.
- No, vedä penkkiä vähän eteen.
- Sitten on ratti kiinni mahassa ja polvet osuu tohon möhkyrään, jossa ratti on kiinni.

Monesti miehiä naurattaa, miten naiset ajavat nenä kiinni ratissa. Oma Mieheni on pikku hiljaa oppinut, että alle 160-senttisen naisen on tosi hankala löytää kunnon ajoasentoa. Monessa autossa istuinosa on liian pitkä, ja vähänkin lyhytjalkainen lyhyt ihminen joutuu kannattelemaan jalkaansa vaihtaessaan vaihteita. Jotta saisi edes jonkinlaista tukea, on penkki vedettävä mahdollisimman lähelle. Onneksi nykyään monissa autoissa saa penkkiä nostettua, että se nenä nousee jonkin verran ratin ylle.

Meillä on monen parjaama ns. kaupunkimaasturi. Se on kuitenkin ainoa auto, jonka olemme huomanneet sopivan pariskunnalle, jolla on pituuseroa lähes 30 senttiä ja jonka molemmilla osapuolilla on ajoittain selkävaivoja. Siihen on helppo mennä ja siitä pääsee jäykkänäkin ulos. Nyt tästä sijaisautosta joutuu kömpimään kuin karhu luolastaan. Lyhyelle kuskille auton korkeus on loistava ominaisuus ilman muuta senkin takia, että siitä näkee kunnolla ulos.

On todella terveellistä välillä joutua ajamaan vierasta autoa. Huomaan kiinnittäväni paljon tarkemmin huomiota liikenteeseen ja ajotapaani. Kuitenkin toivon, että saan pian oman auton alleni. Tänään ajaminen oli tosin eilistä helpompaa, koska Mies oli tutkinut sijaisen säätöjä ja saanut rattia siirrettyä. Ja uskalsin jo ottaa radion käyttöön.

Voi marimatilda, minkä teit!

Olen seurannut ja välillä kommentoinutkin blogia nimeltään (voi mun) päiviä(ni). Marimatilda on äikänope, kuten minäkin, ja vaikka hän on työssä peruskoulussa, niin monet hänen juttunsa ovat kolahtaneet myös aikuisten opettajaan. Emme me opettajat niin erilaisia ole, eivätkä oppilaat (opiskelijat, koulutettavat tai miksi heitä kutsutaankaan) myöskään kovin erilaisia ole. Tietäähän sen jokainen, miten kursseilla pulpettiin istuessa helposti taantuu jonnekin 15 - 18-vuotiaan tasolle ja alkaa supista vieruskaverin kanssa.

Toki aikuisoppilaitoksessa on vähemmän kurinpitojuttuja, mutta samat "kuinka monta sivua pitää kirjottaa?" ja "onko se pitkä kirja?" -kysymykset meillä taitavat toistua. Marimatilda kirjoittaa elävästi, ironisesti, mutta kuitenkin lähes aina lämpimästi oppilaistaan. Myös hänen muuta elämäänsä koskevat tekstit ovat hauskoja. Hän hallitsee itseironian.

Jos luette tätä ja ajattelette, että noin kivaa blogia pitää alkaa seurata, niin ei onnistu. Marimatilda on muuttanut bloginsa yksityiseksi. Kun sinne yrittää, eteen lävähtää: Tämä blogi on vain kutsuttujen lukijoiden käytettävissä.

Enkä minä ole kutsuttujen joukossa. Nyyh! Tämä voi tuntua - ja oikeastaan tuntuu minustakin - vähän oudolta. En tunne marimatildaa, en tiedä hänestä muuta kuin mitä hän blogissaan kertonut, en siis tiedä hänen oikeaa nimeään, kouluaan, tai jos rehellisiä ollaan, enhän voi olla varma siitä, että hän on oikea opettaja - tai edes nainen, vaikka partamiehen kanssa kertookin asuvansa. Silti minusta tuntuu kuin olisin menettänyt kaverin. Olen seurannut hänen blogiaan ainakin vuoden ja joskus kommentoinutkin. Nyt en enää saakaan tietää, mitä hänelle kuuluu, jatkuvatko työt, hankkiiko hän asunnon ja mikä tärkeintä, jatkaako hän peruskoululaisten opettamista. Sillä minusta hän vaikuttaa juuri sellaiselta opettajalta, jonka toivoisin omalle lapselleni (jos minulla niitä olisi).

En usko, että marimatilda tänne eksyy, mutta jos niin käy, niin tässä on sinulle vieno pyyntö: jos mitenkään olisi mahdollista saada kutsu lukemaan blogiasi, niin olisin iloinen. (sähköpostini on gmailissä minna piste annikki. Jos et halua lukijoiksi ventovieraita, ymmärrän kyllä, vaikka pahoillani olenkin.

Toivon, että kutsupolitiikka ei johdu siitä, että marimatilda olisi saanut blogiinsa asiattomia kommentteja. Olen nimittäin itse päättänyt, että jos tänne alkaa joku kommentoida jotain tylsää, niin ensin menevät kommentit suodatukseen ja sitten poistuvat kokonaan.

Ystävyys- ja kaverisuhteet elävät. IRL:ssä ihmissuhteissa on aina kaksi kommunikoivaa osapuolta. Netti on siitä jännä, että se tuo meille yksipuolisia suhteita (paremman sanan puutteessa käytän sanaa suhde). Minä seuraan monia kirjoittajia, jotka eivät tiedä minua olevan olemassakaan. Minunkin tekstejäni seuraa - jostain kumman syystä - ihmisiä, joita "tunnen" vain nettikuvioista. Osan olen onneksi tavannut. Elävässä elämässä kaveruussuhteet päättymiselle on yleensä jokin syy: muutto, riita, kasvaminen erilleen tms. Netissä saattaa käydä näin, että suhde päättyy ilman eri ilmoitusta.

Tämän jälkeen jos joku sanoo minulle, että netti ei ole oikeaa elämää eikä siellä ole oikeita ihmisiä, niin juoskoon kuuseen. Kun olen tutustunut johonkin ihmiseen, vaikka vain virtuaalisesti, niin kyllä hän on minulle oikea. Hyvää jatkoa siis kaikille oikeille ihmisille, jotka tätä lukevat. Ja hyvää jatkoa marimatildalle, missä hän lieneekään.

Leipäblogeja

Olen huomannut, että eniten vierailuja tähän ei mitään asiaa käsittelevään blogiin tulee aiheesta leipä. Päätinkin kerätä tähän kaikki tietämäni leipäblogit, koska ei ole kiva ajatella, että joku klikkaa otsikkoa "Nyt loppui leivän osto" tai "Leipää ja hilloa" toivoen löytävänsä leipäreseptejä ja saakin sitten eteensä monitoimikoneen ylistyksen.

Leipäblogeja tiedän suomeksi vain kolme (!). Monenlaisia lähinnä makeisiin leivonnaisiin keskittyviä leivontablogeja sen sijaan on lukuisia. Leipäohjeita etsivän kannattaa kyllä mennä jonnekin leivontablogiin ja hakea reseptejä sieltä. Monet kakkutaitajat tekevät välillä jotain suolaistakin. Myös ruokablogeista voi löytää leipäreseptejä. Säännöllisesti seuraamani Pastanjauhantaa-blogissa on Leivonta-otsikon alla myös leipiä.

Tässä siis tietämäni suomenkieliset leipäblogit, yksi ruotsalainen ja yksi kiva kanadalainen. Tänne eksyvät leipäblogien etsijät voivat tästedes jatkaa matkaa varsinaisten leipureiden blogeihin:

suomeksi:

* Taikinatiinu - Sanna leipoo monenlaista ja suosittelee hyviä leipäkirjoja.

* viva ciapatta! - Aleksi bloggaa leivästä ja muustakin ruoanlaitosta.

* Ibid's bread - Nimestään huolimatta osittain suomeksi. Antti-Juhani Kaijanahon leipäblogi, jonka viimeisin postaus on vuodelta 2008.

ruotsiksi:

* Pain de Martin - Martin Johanssonin ihana leipäblogi, jossa on linkkejä muihin ruotsin- ja englanninkielisiin blogeihin.

englanniksi:

* The Knead for Bread - Chuck leipoo ja hänen sisarensa Angela ottaa kuvat leipomuksista. Välillä aika erikoisia reseptejä, esim. hapankaali-sekaleipä.

Englanniksi löytyy tietysti monenlaisia blogeja ja muita sivuja, mutta löytämissäni leipäblogeissa minua häiritsevät monet mainokset.

Päivitän tätä postausta sitä mukaa, kun uusia suomalaisia leipäblogeja osuu eteen ja kun löydän kivoja englanninkielisiä leipäblogeja. Kaikki vinkit otan mielelläni vastaan.

Hyviä kuvia ja huonoa pullaa Ateneumissa

Vietimme tänään Miehen kanssa kahdenkeskisen päivän Helsingissä. Hiihtolomalla automme koki pienen iskun, mutta pikahuolto korjasi roikkuvan puskurin niin, että uskalsimme lähteä köröttelemään kohti pääkaupunkia. (Taisi olla Miehellä hieman vaikeaa yrittää ajaa mieluummin 80/h kuin 100.)

Päätimme viettää päivän kaksistaan, koska halusimme nähdä Caj Bremerin valokuvia Ateneumissa. Kokemus on osoittanut, että jos haluamme sekä tehdä jotain erityistä että vierailla sukulaisissa, niin jompikumpi kärsii. Ajoimme siis suoraan Stockan uuteen parkkiin ja kävelimme Ateneumiin.

Me muuten viemme auton aina suosiolla parkkihalliin ja maksamme vaikka koko päivän maksun. Emmekä valita maksusta. Koska haluamme ajaa omalla autolla, niin olemme myös valmiit maksamaan paikoituksesta. Minusta autoilijat eivät voi vaatia enempää kuin nyt jo Suomessa on: hyvät tiet, teiden jatkuva kunnossapito ja parkkihallit kaupunkien keskustoissa.

Pidän valokuvista, ja koska Mies on joskus nuorempana harrastanut kuvausta, hän ei koskaan vastustele, kun ehdotan valokuvanäyttelyitä. Ateneumissa on siis tämän kevään Caj Bremerin retrospektiivinen näyttely, jossa on kuvia 1950-luvulta lähtien. Kolmessa-neljässä salissa on paljon kuvia. Luin Hesarista, että kuvaaja itse saattaa olla joskus paikalla ja kertoa kuvistaan, joten tarkkailin lähes jokaista sopivan ikäistä herraa, että olisiko tuossa... Joko meillä kävi huono tuuri tai en tunnistanut, mutta kuvaajaa ei näkynyt.

Näyttelyssä on monta tunnettua otosta, mm. Aino Sibelius suruharsoon pukeutuneena ja Juri Gagarin pitämässä lepotaukoa Suomen-kiertueellaan. Osa kuvista saa haikeaksi (mainitsemani Aino Sibelius), osa huvittaa (Urho Kekkonen Napoleonina), osan kohdalla voi todeta, että mikään ei ole muuttunut (somalialaispoika uhoamassa Somalian ja Etiopian sodan aikaan), ja osan kohdalla, että onneksi sentään jotain on muuttunut (kuvasarja maaseudun elämästä 1960-luvulla).

Suosittelen näyttelyä kaikille valokuvauksesta tai lähihistoriasta kiinnostuneille. On hauska tunnistaa kuvissa esiintyviä ihmisiä ja huomata rinnastuksia, joita ripustuksessa on rakennettu.

Ennen näyttelyä menimme Atenemin kahvilaan, jonka nimi on Tablo (?!). Kahvila on mukava, joskin sali on kaikuva. En yleensä syö kahviloissa pullaa, enkä muistanut, miksi en. Nyt päätin ottaa korvapuustin, koska olen sitoutunut laihduttamaan lukutaitokampanjassa. Pulla on kuitenkin kaloreiden kannalta parempi valinta kuin voitaikina- tai kreemileivonnainen. Sitä paitsi tykkään pullasta, mutta Tablossa syömäni puusti kuului sarjaan litteä-ja-leveä-ja-maistui-hiivalle. Eikö pullan pitäisi kohota ylöspäin eikä sivulle? En tiedä, mitä leipomot pullalle tekevät, mutta maku ja koostumus ovat lähes aina huonompia kuin kotipulla. Ei siis kahvilapullaa minulle, ei edes Nepalin hyväksi.

Ennen kotiinlähtöä kiersimme monen muun mukana Stockmannin uusittua Herkkua, josta mukaan tarttui illan aterian aineksien lisäksi rusinatonta mysliä. Talvella syön mieluusti aamupalaksi puuroa, mutta kesän lähestyessä en enää kaipaa lämmintä aamiaista, jolloin siirryn maustamattomaan jugurttiin ja mysliin. Lähes kaikki myslit sisältävät kuitenkin rusinoita, joista en ole pitänyt koskaan. Löytämissäni rusinattomissa mysleissä on kuitenkin corn flakes -tyyppisiä maissihiutaleita tai sokerihuurrettuja jyviä yms., joita en niitäkään haluaisi syödä, joten vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Siksi olin ilahtunut, kun löysin "rude health" -merkkistä "no flamin' raisins" -mysliä, jossa ei ole maissihiutaleita, suolaa eikä sokeria ja joka on lisäksi "organic".

Kaiken kaikkiaan siis hyvä päivä. Tämmöiset päivät pitäisi muistaa sitten, kun on koko ajan kiire, töissä on kurjaa, Mies on hankala ja ruoka menee pilalle.