torstai 30. joulukuuta 2010

Joulunaikaa

Tiedän, että ainakin kaksi lukijaa käy täällä välillä kurkkimassa, olenko kirjoittanut jotain. Kiitos Sisko ja ystäväni K., että jaksatte kannustaa minua. Tässä hieman joulutunnelmia.

Pitkähkö tauko on johtunut toki osaksi aiemmin kertomastani, mutta myös siitä, että kulunut syksy on ollut melko raskas myös töissä. Onneksi tänä vuonna on pitkä joululoma.

Meillä oli tänä vuonna todellinen perhejoulu Siskon tullessa joulunviettoon perheineen. Teimme kaikkea, mikä kuuluu lasten jouluun, mikä ei oikeastaan paljonkaan poikennut normaalista joulunvietostamme.

Haimme kuusen pikku metsiköstämme ja koristelimme sen (kuva on valitettavasti tosi huono).

Menimme saunaan jäälyhtykujaa pitkin (tänä vuonna pystyi jäädyttämään nopeasti jäälyhtyjä). Saunan lämmittäminen oli tosin - 28 asteen pakkasessa hieman haasteellista. Isompi työ oli kuitenkin vedenkannossa, mutta onneksi jokainen kantoi kortensa kekoon - tai siis kuljetti ämpärinsä saunalle.

Olimme Miehen kanssa jo koristelleet kotia. Vaihdan jouluksi tyynyihin punaruudulliset päälliset. Mies oli jo aemmin joulukuussa vahannut pöytämme. Uusin hankintamme on Ikean valokranssi, joka sai toimia sekä koristeena että ruokapöydän valonlähteenä.

Samalla pöydällä leivoimme piparkakkuja. Teen piparitaikinan itse Paraisten piparkakku -reseptillä, jonka olen saanut Mummoltani. Sama ohje näytti olevan myös Siskontytön joululahjassa, Sara La Fountainin keitokirjassa. 

 Ainoa ero tavalliseen jouluumme oli ruoan määrä :) Oli vaikea uskoa, että esimerkiksi se määrä maitoa tulisi käytettyä.  Meillä oli jättisuuri kinkku, ja kaupasta lähti mukaan kolmen kilon pussit erilaisia juureksia. Maito meni melkein kaikki, ja kinkku on syöty. Vain juureksia on jäljellä.
No, ainakin tiedän, mitä syömme tammikuun alun. 

 Koska porukkaa oli paljon, sain toteutettua herkkupöydän. Muutin siis työpöytäni aivan toiseksi. Sille kerättiin kaikki joulun herkut: Siskonmiehen Lähi-idästä tuomat taatelit, marketin pähkinät ja suklaat sekä hedelmät.

Joulupukkikin kävi ja toi meille molemmille kivoja lahjoja. Kun talo tyhjeni vieraista, aloimme lukea lahjakirjoja ja kirjastolöytöjä. Ainoa, mikä häiritsee lomanviettoa, on pino lukemattomia esseitä ja korjaamattomia kokeita.  Onneksi sain tänään osan tehtyä, ja vakaa aikomus on hoitaa loput huomenna. Tavoite on aloittaa uusi vuosi vain uusien kurssien suunnittelulla.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Joulunodotusta ilman stressiä

En osallistu Facebookissa minulle ehdotettuun Ähkytöntä joulua -haasteeseen tai tapahtumaan tai mikä sen onkaan nimeltään, koska tiedän, että ähky tulee. Siis ihan oikea ruokaähky.

Vaikka olemme kehittäneet oman systeemimme jouluruokien syömiseen, syön aina liikaa. Tykkään monista jouluruoista, ja suklaat päälle, joten aattoiltana tule väistämättä hetki, jolloin on pakko kellahtaa sohvalle vain olemaan ja sulattelemaan.

Muuta ähkyä en tänä vuonna suostu tuntemaan. Ja henkistä ähkyähän tuo haastekin koskee. Pientä tunnepuolen ähkyä aiheuttaa se, millä kokoonpanolla joulua tullaan viettämään, mutta siitäkään asiasta en aio hirveästi ottaa paineita.

Olen aloittanut paikkojen raivaamisen jo viime kuun lopulla. Siivoan nurkan, kaapin tai laatikon kerrallaan ja heitän pois turhaa kamaa. Siis kiertoon. Roskiin meillä menevät vain sellaiset tavarat, jotka ovat rikki tai muuten kierrätykseen kelpaamattomia. Jos en saa joka lootaa siivottua, ei se mitään. Joulu on vain hyvä syy järjestellä tavaroita normaalia huolellisemmin.

Jouluähky ei ole näköpiirissäni senkään takia, että meillä ei ole ollut tapana ostaa muita kuin hyödyllisiä tai kulutettavia lahjoja. Jos siis saan hyllyjä ja laatikoita tyhjiksi ennen joulua, ne eivtä täyty uudella turhalla roinalla joulun jälkeen. Tänä vuonna aion joulun jälkeen käydä joulukoristeetkin tarkasti läpi ja heittää pois risat. Niin saan tilaa mm. viime jouluna ostetuille lasilyhdyille, jotka ripustimme jälleen ikkunoihin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pyhäinpäivä

Tänään on ollut aika muistella vain alle kaksi kuukautta sitten kuollutta Anoppia. Sytytin kynttilän hänelle ja jo kauan sitten kuolleelle Äidilleni sekä kolmannen kaikille muille, joita haluamme muistaa. Olemme kaukana hautausmaista, mutta tapanamme on sytyttää pihalle kynttilät näin pyhäinpäivänä ja myös jouluaattona.

Tänä vuonna käytössämme oli oikeita hautakynttilöitä edesmenneen Anopin omista varastoista. Saimme ne hänen muutettuaan pienempään asuntoon ja vaikka ne olivat olleet ulkovarastossa monta kuukautta, niissä tuntui vielä tupakanhaju, joka aina leijaili hänen asunnossaan. Anoppini poltti lähes loppuun asti, ja haju on tarttunut kaikkiin tavaroihin, joita olemme saaneet. Tällä kertaa haju ei haitannut, vaan sai haikeaksi. Emme koskaan näe häntä istumassa tuolissaan polttelemassa ja juomassa kahvia, aina tip top -vaatteissa ja meikissä.

Haikeus on tunne, joka valtaa mielen Anoppia tai Äitiäni muistellessa. Mieleen tulee myös hyviä muistoja. Erityisesti näin jälkeen päin tulee kiitollisuuden tunne kaikkia niitä kohtaan, jotka ottivat osaa suruun ja jotka auttoivat. Kuolema pysäyttää, saa ajatukset pois normiarjesta ja käytännön elämän joskus sekaisin. Silloin helpottaa, kun tietää, että ympärillä olevat tietävät. 

Muistan jostain lukeneeni, ettei suru ole sairaus. Niin tietysti onkin, mutta silti minusta läheisen menetyksen jälkeen pitäisi olla oikeus jäädä vaikka palkattomasti pois töistä pariksi päiväksi. Ollessani luokassa päivä Anopin kuoleman jälkeen olin melko sekava ja mietinkin, että on onni, etten tee mitään sellaista työtä, josta riippuisi muiden henki tai terveys. 

Mietin pitkään, kirjoitanko asiasta mitään tähän blogiin. Samoin mietin, kerronko asiasta Facebookissa. Luulen kuitenkin, että ne muutamat, jotka tätä lukevat, kaivannevat jotain selitystä hiljaisuuteen. Facebookiin päädyin kertomaan hautajaispäivänä, mitä oli tapahtunut. Vastoin odotuksiani saamani osanotot lämmittivät mieltä. En ollut kuitenkaan osannut ajatella virtuaaliystävien osallistuvan ja sen myös merkitsevän jotain. Netti ei ole pelkkää kohua ja negatiivisuutta, vaikka usein lehtiä lukemalla niin voisi ajatella.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Blog Action Day 2010: Vesi



Vettä! Tänään sitä taas satoi. Aamulla kävellessäni en ollenkaan muistanut tämän Blog Action Dayn aihetta, vaan harmittelin, että saisi sade loppua, ennen kuin lähdetään viikonlopun viettoon.

Sade on meille jokasyksyinen itsestäänselvyys, ja tuleehan vettä muinakin vuodenaikoina. Juomakelpoista vettä tulee hanasta, ja onpa sitä tarjolla kaivoissa ja metsälammissakin. Vesi ei kuitenkaan ole vähäpätöinen aihe yli 5000 bloggaajaan pohdittavaksi. Kun tutkii Blog Action Day -sivuston tarjoamaa aiheluetteloa, tajuaa hetkessä, miten tärkeä aihe on tälle vuodelle valittu.

Vettä tarvitaan kaikkeen: juotavaksi, ruoan valmistukseen, minkä tahansa tavaran valmistukseen, maanviljelyyn, hygieniaan... Emme tule toimeen ilman vettä. Kuitenkin iso osa maapallon ihmisistä elää aivan eri tilanteessa kuin me suomalaiset, joille puhtaan veden saaminen on vain ranneliikkeen takana. Pelkästään fakta, että naiset ympäri maailmaa käyttävät 40 miljardia tuntia vuodessa veden hakuun, on tyrmistyttävä.

Osallistumiseni tähän bloggaajien päivään jäi viime tippaan (pun intended), mikä johtuu minua tällä haavaa vaivaavasta surumielisyydestä ja pessimistisyydestä. Mitäpä minä tässä kirjoitan maailmanlaajuisesta aiheesta. Mitä se muuttaa, vaikka olenkin lyhentänyt suihkujeni pituutta tai käytän ruoanlaittopuuhien ylijäämävettä kukkien kasteluun? Onneksi tähän päivää osallistuu myös esim. Valkoisen talon blogi. Leviääpä ainakin tietoisuus asiasta.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Kuvassa mukana - vaikka ei haluaisi

Tänä kesänä on tullut vastaan monia uutisia kuvaamisesta ja kuvien käytöstä. Heinäkuussa keskusteltiin siitä, saako maauimaloissa kuvata (Hesarin juttu) ja nyt elokuussa tuli julkisuuteen uutinen miehestä, joka kuvasi salaa naisten takapuolia.

Kuvaamisesta ja kuvien julkaisusta myös keskusteltiin Tuuliossa, jossa olin "sukupuolineutraalissa nettitapaamisessa" Kollegan ja Nettituttujen kanssa. Keskustelu jatkui Qaikussa, kun Tuulion reissun kuvia alkoi ilmestyä Facebookiin ja Flickriin. Juttelin kuvien julkaisusta myös Siskontytön kanssa, kun odottelin Siskon luona pääsyä tietokoneelle. Hän lataili kesän kielikurssikuvia Facebookiin ja mietti samalla, kenen kaikkien kuvia - ja millaisia - on ok julkaista.

Kenestä saa ottaa kuvia? Millaisia kuvia? Pitääkö kysyä lupa? Mihin kuvia saa käyttää? Missä julkaista?

Tässä - niin kuin niin monessa asiassa - tuntuvat olevan vastakkain laki ja säännöt ja hyvät tavat. Ymmärtääkseni lain mukaan julkisella paikalla saa kuvata ketä vain ja vaikka kuinka läheltä, kunhan  ei tunge samaan toilettiin tai sovituskoppiin. Kuvien julkaisu on sitten toinen juttu.

Se, että jokin on lain mukaan sallittua, ei tee asiasta välttämättä suositeltavaa. Naisten hameiden alle kurkistelemisen luulisi olevan vain ajattelemattomien pikkupoikien puuhaa. Näinä nettipornon aikoina ei ole ongelma nähdä paljasta pakaraa ilman että kuvailee naisia vastoin heidän tahtoaan. Tosin ei pornokuvienkaan naisten omasta tahdosta voi aina varma olla. Sen verran olen ihmiskauppaa käsittelevistä uutisista ymmärtänyt.

Pedofiilit ja hameiden alta kuvaajat ovat ilman muuta ääriesimerkkejä. Kuvausongelma, tai lähinnä julkaisuongelma, on kuitenkin edessä nykyään vähän jokaisella, joka on Facebookissa, lataa kuvia Flickriin tai vastaaviin ja bloggaa. Aikuista käytöstä on kysyä lupa ja kunnioittaa muiden halua olla näkemättä kasvojaan kuvapalveluissa tai Facebookin seinällä. Syitä haluttomuuteen nähdä omia kuviaan julkisesti kun on monia, eikä kuvaaja välttämättä edes osaa kuvitella niitä.

Oman lisänsä soppaan tuo murrosikä. Eilisessä Hesarissa rehtori Jari Andersson moitti apulaisoikeuskanslerin päätöstä, jonka mukaan Espoon kouluissa ei voida kieltää kuvaamista, videointia tai nauhoittamista sananvapauden nimissä. Sananvapaus on ehdottomasti puolustettava oikeus, mutta opettajana en voi muuta olla kuin samaa mieltä Anderssonin kanssa. Parasta tietenkin olisi koulu ilman kieltoja. Koulu on kuitenkin paikka, jossa asioita opiskellaan. Jos lapset ja nuoret osaisivat käyttää kameroita ja nettiä vastuullisesti, ei kieltoja tarvittaisi. Koska he eivät vielä osaa, säännöt auttavat heitä oppimaan. Kuvauskiellostakin huolimatta koulut ovat joutuneet selvittämään erilaisia kiusaamistapauksia, joissa on ensin otettu kuvia ilman lupaa, lisäilty niihin tekstejä ja sitten julkaistu ne tietenkin netissä.

Olin eilen Miehen, miehen Veljen ja hänen Vaimonsa kanssa Tammelan Hakkapeliittapäivillä, jossa riittää kuvattavaa. Keskustelimme sielläkin miehen Veljen kanssa, kysyäkö työnäytöksiä antavilta käsityöläisltä lupa kuvaan vai ei. He ovat tulleet julkiselle paikalle, jopa tavallaan esiintymään, joten on selvää, että heitä kuvataan. Silti jätin luvan kysymättä vain, jos kuvattavallani oli meneillään keskustelu tai kaupankäynti. Muussa tapauksessa kysyin - ja joka kerta sain luvan. Kännykällä täytyy mennä niin lähellekin, että minusta olisi noloa vain tunkea viereen, räpätä kuva ja poistua paikalta. Eli vaikka minulla olisi lain suoma oikeus mennä viereen ja ottaa kuva, ei se minusta ole korrektia käytöstä. Nyt kun olen lueskellut aiheesta käytyä nettikeskustelua, mm. blogissa Oikeus ja kohtuus, en ole enää varma, onko ok julkaista kuvia kuvablogissani

Nettikeskustelut (ei ym. blogissa) aiheesta ovat kyllä huippua luettavaa. Esimerkiksi Turun salakuvaajatapauksesta keskusteltaessa yleinen tuntuu olevan asenne, että jos jokin ei ole erikseen kiellettyä, sitä saa tehdä. Kiintoisaa luettavaa ovat myös feministi-runkkari-maahanmuuttaja -kommentit, jotka saadaan näemmä mukaan keskusteluun kuin keskusteluun. Harvassa tuntuvat olevan valokuvaaja Peter Forsgårdin tapaiset älykkään maltilliset keskustelijat. Hän ottaa kiihkottomasti kantaa myös Turun tapaukseen.

Hetken mietin tämän jutun yhteyteen tulevaa kuvaa valitessani, pitäiskö pyllistää läppärin kameralle, mutta päätin kuitenkin näyttää paremman puoleni ja tämän kesän suosikkikampaukseni. Saparoita käyttäessä eivät hiukset liimaannu näillä helteillä niskaan.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Lepäilyä ja retkeilyä


Eilinen ostoretkipäivä ja tänäinen löhöpäivä ovat täysin toistensa vastakohtia, mutta kuvaavat hyvin kesämenoani. Eilen heräsimme jo kahdeksalta, jotta olisimme ajoissa liikkeellä. Halusimme mennä tilaamaan mökille uuden nojatuolin Miehelle Kehä III:n huonekaluliikkeestä (mistä ei sen enempää, koska emme tilanneet tuolia huonon asiakaspalvelun ja kangasvalinnan vaikeuden takia.  Tosin jos kangasvalinta olisi ollut helppo, olisimme varmaan saanee ok palvelua) ja ostaa mökkikeittiöön lamput Billnäsistä sekä vierailla suositellussa kahvilassa Fiskarsissa.


Tuolia ei siis saatu tilaukseen, mutta Billnäsin Rakennusapteekissa saimme tosi hyvää palvelua, kuten aina. Ostimme suutarinvalaisimet ja vanhanmalliset valokatkaisijat. Lisäksi ihastuin juuri vanhaan taloon sopivaa, mutta järkkykalliiseen keittiöön. Lottovoittoa odotellessa ostettiin sitten rappuralli (tralli) ja käytiin pullakahvilla. Kaippari ry:n kahvioon Ruukintupaan oli leivottu samana aamuna pikkupullia.

Joka kerta jossain retkeillessämme otan kameran mukaan ajatuksena pysähtyä kuvaamaan kivoja yksityiskohtia ja hienoja näkymiä. Niinpä niin. Pokkarilla ei kumpiakaan oikein saa, mutta isompi ongelma on se, etten muista kameraa ennen kuin liian myöhään. Nytkään en ottanut Billnäsistä ainuttakaan kuvaa ja Fiskarsistakin pari näpsyä pois lähtiessä.

Fiskarsissa menimme syömään lohipiirakat ja ihanat mousse-kakut Petri's Chocolate Roomiin, josta olin saanut vinkin Ystävältäni. Vietin vitriinin ääressä kaksikin hankalaa hetkeä: ensin piti päättää, mikä kakku, ja sitten, mitä konvehteja ostan.

Istuimme samassa huoneessa, jossa tiski oli, koska siinä huoneessa oli ilmastointi. Oli hauska seurata vitriinin ääreen tulevia ihmisiä. Suurin osa sanoi jotain tyyliin "On niin vaikea valita". Ihailin niitä, jotka pystyivät ottamaan kahvinsa kanssa vain yhden konvehdin. Tosin yksi konvehti maksoi yhtä paljon kuin peruspulla jossain muualla. Oli myös mukava jutella kahvilanpitäjän (?) kanssa aina silloin, kun asiakasvirrassa oli tauko. Hän kertoi suklaasta, jonka maailma on vähintään yhtä rikas kuin viinien.

Ysätäni suositteli parhaita syömiään täytettyjä croissantteja, mutta ne olivat valitettavasti loppu. Lohipiirakka oli ok, minu makuuni hieman liian suolainen. Tosin näillä helteillä lievä suolaisuus lienee vain hyvä. Kahvi ja tee ja syötävät tarjoillaan ruusukupeista ja -lautasilta, ja vaikka punainen teekannu ei aivan settiin sovikaan, oli ihana saada kokonainen kannullinen teetä. Valittavissa oli mustaa, vihreää ja rooibosta.

Mukaan lähti rasiallinen käsintehtyjä konvehteja, jotka ovat älyttömän hyviä. Tätä kirjoittaessani syön vadelma- ja shamppanjakonvehteja, eikä todellakaan tarvitse pelätä, että ne sulavat. Ne eivät ehdi!

Kävelyn ja muutaman kaupan tutkimisen jälkeen lähdimme taas ajelemaan. Mutkaisia pikkuteitä pitkin ajelu on kesäiltana aika mukavaa, vaikka en olekaan mikään erityisen hyvä kartanlukija. Emme ajaneet kertaakaan harhaan, mutta se johtuu kyllä siitä, että tiet on hyvin merkitty. Karkkilan Alkosta ja Smarketista lisää Frizzantea ja provianttia ja kotiin. Matkalla pysähdyimme vielä Miehen Veljen ja tämän vaimon mökillä.

Sain lainaksi erään mielenkiintoisen esineen, mutta siitä seuraavalla kerralla.

Tänään ollaan siis vain lepäilty. Mies makaa riippumatossa, ja minä istun patiolla. Radiossa soi hiljaa Rondo.fm, linnut piipittävät ja hyönteiset surisevat. Ruohoa ei tarvitse leikata, koska se on alkanut näyttää palamisen merkkejä. Ikkunat pitäisi pestä, mutta niistä näkee vielä läpi... Siispä vietän pari rauhallista päivää ennen kuin Sisko perheineen hyökkää tänne :)

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Ei tullut jäätelöä, mutta tuli pirtelö


Olen kuunnellut hölkätessäni podcastia Two Fit Chicks and a Microphone. Shauna Reid eli Dietgirl ja Carla Birnberg eli Mizfit puhuvat terveelliseen ja liikunnalliseen elämäntapaan pyrkimisestä. Pidän heidän rennosta tyylistään ja siitä, että he puhuvat omista kokemuksistaan. Joissakin jaksoissa on ollut vieras, jota he haastattelevat.

Jaksoja on tähän mennessä neljätoista, ja olen kuunnellut niistä kahdeksan. Haluan kuulla kaikki aikajärjestyksessä, mikä on ehkä hullua, mutta koska jaksoja tulee kerran-pari kuussa, niin pian olen ajan tasalla.

Kuudennessa jaksossa Shauna kertoi pikajugurttijäätelöstä, jonka reseptin hän oli aiemmin pannut blogiinsa. Syön jäätelöä - tai suklaata - lähes päivittäin, joten kotitekoinen jugurttijäätelöä ilman jäätelökonetta kuulosti upealta. Kun vielä mökille oli tulossa Ystävä vieraaksi ja siellä oli viimekesäisiä vadelmia pakkasessa, oli hyvä hetki kokeilla ohjetta, jossa on tumpeloille vieläpä kuvat eri vaiheista.

Osaan tehdä ruokaa, mutta aika usein jokin menee pieleen. Sisko aina muistuttaa, ettei reseptistä kannata poiketa, jos ei ole ennen tehnyt jotain. Nyt oli aikomukseni noudattaa ohjetta, mutta pieleen meni. Tein kaiken ohjeen mukaan, ja ekassa kuvassa näkyvä alkutilanne on ihan lupaava. Ei kuitenkaan tullut jäätelöä.  Ei se mitään. Tuli ihan maukasta pirtelöä.

Moka oli todennäköisesti se, että olin ostanut kreikkalaisen Total-jugurtin sijaan turkkilaista. Sitä, jota mainostaa nyt mukavasti rikastunut kreikkalaispappa :)

Seuraavalla kerralla - en siis aio lannistua - ostan Totalia. Vadelmia on vielä jäljellä, ja ne täytyy käyttää ennen kuin uudet kypsyvät. Oikein odotan, että pääsen jonain lämpimänä loppukesän päivänä vadelmapensaisiin.

**********************************************************************


This is a short version in english of my post above. The title is something like "Tried to make ice cream, but got smoothie".


I'm jogging with my mobile phone and often talking with my Sister. Quite often I'm also listening podcasts, from which the Two Fit Chicks and a Microphone by Shauna Reid a.k.a Dietgirl and Carla Birnberg a.k.a Mizfit is one of my favorite. There are 14 episodes so far, and I've listened eight of them. It's a bit funny to run in the Finnish countryside in full summer and listen about surviving Christmas-season, but I don't want to miss any of the episodes and soon I'll be waiting for the new one.


In the episode six Shauna told about raspberry & yogurt ice cream and I knew I had to try it. I got the Instant Frozen Yogurt recipe from Shauna's blog and tried to follow it. I like step-by-step recipes, since my cooking tends to fail somehow. Even the easy-to-follow recipe didn't help this time, and I got some smoothie instead of ice cream. I quess I should have written down the exact recipe so I would have bought Creek yogurt instead of Turkish (made in Germany, I think). Nevertheless The Instant Raspberry Smoothie was very good as I served it to my friend after long walk. And next time I'll see the right yogurt I'll buy it. There are still some raspberries in our freezer. 

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Huh hellettä!

Nyt valitan. Valitan ihmisistä, jotka valittavat ihmisistä, jotka valittavat helteestä.

Oikeastaan en valita, koska yritän välttää ylimääräistä ja turhaa valittamista. Tämän helleaallon aikana minua on vain ruvennut ärsyttämään se, ettei kuumuudesta saisi sanoa mitään - ainakaan mitään negatiivista.

Näillä helteillä ei kannata paljon säästä puhua. Kun on lämmin, niin jokainen kommentti tulkitaan valittamiseksi. Ei tarvitse sanoa kuin "onpas kuuma", niin eiköhän joku jo ala luennoida, miten nyt pitää nauttia, kun sitten talvella taas palellaan, ja miten säästä on turha valittaa, että se on vain pukeutumiskysymys jne.

Sää on eräs parhaita small talk -aiheita. On aivan turhaa, että siitä puhuessa pitää selitellä, ettei tässä oikeastaan valita, vaan muuten vain toteaa. Näin kävi kesätapahtuman kahvijonossa. Viereeni sattui mukava vanha rouva, jonka kanssa jutustelimme jonottaessamme. Ensin kehuimme tapahtumaa ja sitten puhuimme säästä. Hän sanoi jotain huh hellettä -tyylistä ja kiirehti heti ilmoittamaan, ettei suinkaan valita. No, minulle olisi ollut melko sama, vaikka hän olisi valitellutkin, vaikka toki oli mukavampaa puhua mukavia.

Olen lämpimän ystävä. Suomessa ei ole vielä ollut niin kuuma, että minusta olisi tuntunut huonolta. Toki olen yleensä viettänyt lämpimät lomalla, joten olen voinut vain istua varjossa ja nauttia. Toistaiseksi olen voinut myös tehdä hommia.

Hesarissa oli tänä tiistaina 13.7. kaavio, jossa kuvattiin, miltä eri lämpötilat tuntuvat. 20 - 25 astetta on mukava, 25 - 30 lämmin, yli 30 kuuma ja lähellä 35 astetta tukala. 40 astetta on erittäin tukala. Ilman kosteus vaikuttaa arvoihin niin, että mitä kosteampaa on, sitä tukalammalta tuntuu. Minusta 20 astetta voi olla mukava, mutta vasta 25 asteessa todella viihdyn. Parhaita lenkkiaamuja ovat ne, jolloin päällä ei tarvitse olla kuin lyhyet trikoot ja hihaton toppi. Ei tarvitse pelätä, että tulee kylmä. Tänäänkin mittari näytti varjossa 32 astetta, mikä ei estänyt minua istuttamasta uusia perennoja ja kantamasta niille ämpärikaupalla vettä. Toki siinä tuli hiki, mutta nautin joka hetkestä - paitsi niistä, jolloin paarmat pääsivät puremaan.

Ymmärrän kuitenkin todella hyvin niitä, jotka eivät kestä kuumuutta. Lähipiirissäni on parikin helteellä hyytyvää. Puhumattakaan suvun vanhemmista, joiden pumppu ei kuumasta tykkää. Minusta ne, joilla on kuumassa huono olo, saavat sen sanoa. Sitten voikin vaihtaa puheenaihetta vaikka marjasatoon.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Kesä, kesä, kesä

Kirjoitan tätä noin puoli yksi yöllä Siskon luona. Lapsiperheessä vasta myöhäisilta ja yö ovat rauhallista aikaa. Varsinkin näillä helteillä Sisko antaa lasten valvoa, sillä vasta auringon käännyttyä reilusti horisonttiin on tarpeeksi viileä tehdä mitään. Onneksi he nukkuvat aamulla pitkään.

Täytynee myös paljastaa, että syön. Kupissa on jugurttia ja mansikoita. Olisin ottanut jäätelöä, mutta pelkäsin, että siitä tulee liikaa kolinaa, enkä halua herättää muita. Täytyy myös vähän ajatella kaloreita, joita tänäänkin kulutin lenkkipolulla. Sen verran on tullut kuitenkin juotua sangriaa ja kevytviiniä, ettei laihtumaan pääse. Teen sangriaa yleensä itse, mutta tänään kokeilin Alkosta saatavaa valmista sangriaa, joka maistui minusta glögille. Tulee juotua, mutta seuraavan satsin teen omalla reseptillä. Eli kaadan punkun sekaan appelsiinimehua ja kivennäisvettä :)

 En jaksa alkaa yrittää järjestää näitä kuvia minkäänlaiseen järjestykseen. Bloggerin ainoa huono puoli on nimittäin kuvat. Ne putkahtavat tähän lataamisjärjestyksessä ja siirteleminen on hankalaa. Joka tapauksessa kuvissa on kesääni kuuluvia asioita.

Pelastusrengas markkeeraa merta, joka on läsnä, mutta jolla en purjehdi. Hädin tuskin uin. Täysin maakravullekin rannikon asukkaalle pieni retki lähisaareen tai piknik (alin kuva) rannalla on paitsi kesän kohokohtia, niin kuitenkin aivan itsestäänselvyys. Alimman kuvan piknik on myös opettajanurani kohokohtia: tein eräänlaisen kesätyökeikan, jonka päätteeksi opiskelijat halusivat lähteä toistamiseen piknikille. (Eka kerta oli minun päähänpistoni, kun halusin tehdä juhannusaatonaattona jotain muuta kuin kielioppiharjoituksia.) Kurssin päätösjuhlan jälkeen marssimme rantaan ja juttelimme ihanassa ilmassa.

Retki Siskon luo on myös kesän pakollisia juttuja. Tälläkin kertaa olen rakentanut legoilla, pelannut (tai yrittänyt pelata) pleikkarilla, käynyt järvessä uimassa ja syönyt hyvin. Kävimmepä Siskonpojan kanssa kesäteatterissakin katsomassa Teatterikoneen Ronja Ryövärintytärtä. Esitys kuljettaa yleisöä pitkin metsää, mikä ei oikein sopinut polvelleni. Loukkasin sen astuessasi lahon lattialankun läpi. Lahoja lankkuja on mökillä purkuvalmiissa vanhassa navetassa, jota pikku hiljaa raivaamme. Nyt hieman pelkään, että tavoitteeni juosta 15 km kesän lopulla saattaa olla uhattuna.

Mökillä on onneksi muutakin kuin raivaus- ja pihahommia eli aikaa vain olla, syödä ja lukea. Paistinpannukuva kertoo, ettei tämä kesä kokonaan helteinen ole ollut. Juhannuksen tienoilla halusimme tehdä ja syödä aamiaisen ulkona, ja jos kuvaa tarkkaan katsoo (tai klikkaa isommaksi), niin huomaa, että grillin kansi on vesipisaroilla. Kuvassa näkyvä höyry on siis vesihöyryä. Onneksi tämä keskikesä on ollut lämpimämpi, sillä minä nautin lämmöstä. Syöminen ja juominen eivät koskaan ole minulle ongelma, joten suola- ja nestetasapaino pysyvät kunnossa. Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta en ota tästä paineita. Seuraava tavoitteeni on saattaa kirjablogi ajan tasalle.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Legoland-reissulla

Kävin Veljenvaimon ja Veljenpoikien kanssa Legolandissa Billundissa. En oikeastaan voi sanoa, että kävin Tanskassa, koska en nähnyt Legolandin ja Billundin kylän lisäksi muuta kuin hotellin ja lentoaseman. Olin siis tällä reissulla osallinen siitä lapsiperheiden maailmankuvasta, jossa kotimaa ja ulkomaatkin kutistuvat paikoiksi, joissa käydään lomilla. Matkoilla ei mennä Tampereelle, vaan Särkänniemeen, ei Kouvolaan, vaan Tykkimäkeen, eikä Pariisiin, vaan Eurodisneyyn jne.

Koska en julkaise tässä blogissa mielelläni ihmisten kuvia, niin tämän matkaraportin pääteema ei ole Veljenpoikien tempoilu eri huvipuistolaitteissa, vaan kolmipäiväisen matkamme ruoka-anti.

Jos Legoland on huvipuisto siinä, missä mikä tahansa muukin, niin sen ruokakioskit ja ravintolat voittavat minusta muut käymäni puistot. Hyvä ruoka on oleellinen osa onnistunutta matkaa. Tällä reissulla esimerkiksi lentokoneessa tarjotut kylmät ateriat paransivat kummasti oloa, joka alkoi tuntua huteralta nähdessämme koneen, joka veisi meidät Helsingistä Billundiin. Koneessa oli vain 32 paikkaa, ja ahtaanpaikankammo lähellä. Saimme vajaan kahden tunnin matkalla yllättävän paljon syötävää: naposteltavaksi jotain vehnäkipparoita, kylmäksi lounaaksi tonnikalatahnaa ja sämpylän, katkarapuja, valkohomejuustoa ja keksejä sekä jälkiruoaksi jäätelöä. Loman kunniaksi join viiniä ja kermalikööriä. Lentokoneessa saa muuten aina haudutettua teetä. Lentoyhtiömme oli British Airways, joten tee oli ehkä senkin takia oikein hyvää.

Hotellimme Zleep oli kävelymatkan päässä lentoasemasta. Kirjaimellisesti. Vedimme matkalaukkumme vain noin 200 metriä ja olimme perillä. Hotelli on nukkumapaikka, jossa ei ole ravintolaa. Aamiaisen sai, mutta se sisälsi lähinnä erilaisia minipakkauksia juustoa ja maksapasteijaa. Onneksi oli myös jogurttia ja muroja sekä tuoremehuja. Ehdottomasti kaipasimme jotain tuoretta.

Vietimme Legolandissa kaksi päivää. Katsoimme minimaan eli legoista rakennetut erilaiset kuvaelmat ja kiersimme kaikki laitteet. Välipalaksi otimme hot dogit, jotka tehtiin hauskasti sorvattuihin sämpylöihin ja lounaaksi söimme eri kioskeista ruokaa, kukin omaan makuun. Pojat ottivat hampurilaiset, Veljenvaimo voileivän ja minä halusin tukevaa muonaa.  Kuvassa on enää toinen kanavartaista ja puolet pastasalaatista. Totta kai salaatti oli suoraan purkista, mutta enemmän se oli minun makuuni kuin Poikien ranskalaiset, jotka olivat tosi suolaisia. Ylipäätään kaikki ruoka oli suolaisempaa kuin olimme tottuneet. Minulla ei ole kuvaa ensimmäisen illan kinkkupizzasta, jonka söin Billundissa ainoassa ravintolassa, jonka löysimme auki. Se oli niin suolainen, että osa jäi syömättä vain sen takia. Seuraavana iltana löysimme toisen, krog-tyyppisen ravintolan, mutta emme enää halunneet istumaan ravintolaan, vaan otimme taksin hotelliin ja söimme huoneessa mansikoita ja muffinseja.

Iltapäivän välipalaksi otimme Veljenvaimon kanssa kaakaot kermavaahdolla ja suklaamuffinsit. Ookoo, mutta ei tietenkään niin hyvää kuin kotona itse vatkattu kerma. Huvipuisto- ja muussa retkisyömisessä tylsintä on kertakäyttöastioiden käyttäminen. Siksi olikin mukava, että lentokoneessa edes tee saatiin posliinikupista.


 Toisena päivänä iltapäiväteen seurana söin porkkanakakkua. Lautasen reunalla on teepaketti. Art of tea -merkkinen tee oli paras yllätys puistossa. Valittavana oli monenlaisia laatuja ja makuja, ja teepusseissa oli hienoja isoja teenlehtiä ja kukkien terälehtiä. Lisäksi toisella lautasella on pakko-ostos, huiman kallis lego-konvehti. Niitä oli kaksi, mutta kuvaaja myöhästyi vähän.

Legoland meni kiinni iltakuudelta. Laitteet ja kioskit menivät kiinni jo viideltä, joten meillä oli molempina iltoina hieman tekemisen puutetta. Ensimmäisenä iltana kävelimme kylän keskustaan ja etsimme ruokakaupan. Se ei ollut aivan helppoa, koska ensimmäinen kauppa oli jo mennyt kiinni ja toinen oli halpahallityyppinen marketti. Kolmas olikin sitten juuri sellainen ruokakauppa, jonka haluaisin lähikaupakseni. Pieni, mutta hyvä hedelmä- ja vihannesosasto, liha-, kala- ja leikkeletiski ja paljon valmiina ostettavaa ruokaa. Ei siis eineksiä, vaan esim. erilaisia kala- ja lihapaloja, salaatteja ja jopa valmiiksi pilkottuja hedelmäannoksia, jollaisen ostin iltapalalle.

Toisena iltana olisimme menneet Aqualandiin tms. (Yritän tarkistaa nimen, kunhan löydän Billundin kartan.) Legolandin vieressä on valtava halli, jonka sisällä on kauppoja ja pari ravintolaa sekä mainittu vesipuisto. Saimme hotellilta pyyhkeetkin, mutta saamamme informaatio aukioloajoista oli huonoa. Vesipuisto oli juuri menossa kiinni, joten emme päässeet polskimaan. Päätimme sen sijaan mennä ravintolaan, koska shoppailustakaan ei tullut mitään, sillä kaikki kaupatkin menivät kiinni.  Kuvien ruoka-annokset eivät näytä kovin hyviltä, mutta olivat kelvollisia. Söin jotain valkoista kalaa ja kaali-vihannespaistosta. Jälkiruoaksi otin creme bruleen.

Lähtöaamuna emme enää halunneet hotellin kestojuustoja, vaan menimme matka-laukkuinemme lentoasemalle. Siellä tulikin syötyä matkan ainoa viineri (danish bread). Pienen kahvion valikoimasta sain ihan mukavan aamupalan eli jugurttia ja mysliä, hedelmiä ja kolmioleivän.  Kunnon aamiainen oli tarpeen, sillä paluukoneemme oli yhtä pieni kuin tulokone, mutta lisäksi potkurimallia. Meno oli potkurikoneeksi kuulemma tasaista, mutta silti kaksi lasta oksensi :(


Koneen tarjoilu oli heikompi kuin tulomatkalla, mutta onneksi minua ei tehnyt pahaa, joten sain syötyä lihaleikkeleen ja kylmäsavulohipalan. Se ei ollut ehkä paras vaihtoehto kuoppaisella matkalla. Taas saimme jälkiruoaksi jäätelöä ja päälle vielä muffinsit teen kanssa. En harrasta lentämistä mitenkään säännöllisesti, joten en tiedä, olivatko tarjoilut standardinmukaiset, mutta minä annan British Airwaysille tästä kyllä hyvät arvosanat.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvä. Kahdessa päivässä ehtii Legolandissa nähdä kaiken ja kiertää parhaat laitteet pariin kertaan. Meillä oli sikäli huono tuuri, että ilma oli kolea ja ajoittain sateinen, mikä tarkoitti kuitenkin hyvää siksi, että mihinkään laitteisiin ei ollut jonoa eikä kaupoissa ruuhkaa kuin vasta juuri ennen sulkemisaikaa. Hyvä ideamme tehdä ostokset ennen poistumista ei siten ollutkaan hyvä, mutta onneksi saatoimme jättää legopakettien oston seuraavalle päivälle. Pojat ostivat pakettien lisäksi irtolegoja, ja minä pari jääkaappimagneettia ja avaimenperää.

Tämä oli toinen Legoland-retkeni, ja luulen, että nyt paikka on nähty. Tanskaan haluaisin vielä palata, koska yhtään smörrebrödiä ei syöty. Veljeni tiesi, että Kööpenhaminassa olisi Ripley's Usko tai älä -museo, joten voi hyvinkin olla, että uusi matka Tanskanmaalle koittaa vielä.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

10 kilometriä!

Juoksin tänään 10 kilometriä! Siis kympin! Kymmenen tuhatta metriä! Kym-me-nen!!!!!

Kymppi on saavutus, jota en kuvitellutkaan, kun aloitin hölkkäämisen neljä, eikun onhan siitä jo kuusi, vuotta sitten. Lähdin lenkille, koska fysioterapeutti käski. Hän sanoi, ettei niskajumiani voi hoitaa vain niksauttamalla ja issiasvaiva vain pahenisi, jos en lähtisi liikkeelle.

Löysin Kunto Plus- tai Fitness-lehdestä jutun, jossa ohjattiin aloittelijoita juoksemaan viisi kilometriä. Ideana oli hölkätä minuutti, kävellä viisi minuuttia ja toistaa se pari kertaa, ja sitten lisätä hölkän osuutta ja vähentää kävelyä, kunnes pystyy juoksemaan vitosen. Ohjelmaan meni muistaakseni kymmenen viikkoa, mutta en seurannut sitä kokonaan.

Ensimmäisillä viikoilla hölkkäsin vanhassa sateenpitävässä takissa ja retkeilykäyttöön tarkoitetuissa housuissa - mutta uusissa lenkkareissa - ja kello kädessä. En todellakaan aikonut juosta yhtään kauempaa kuin ohjelmassa vaaditut minuutit. Ensimmäisellä kerralla minuutin jälkeen melkein käännyin takaisin mökille, koska tuntui siltä, että keuhkot räjähtävät ja henki loppuu.

Niin, aloitin harrastuksen mökillä, koska tiesin, ettei siellä tulisi moniakaan vastaan. Jälkeen päin ajatellen oli tosi turhaa miettiä, mitä muut ajattelevat. Neljän vuoden aikana olen nähnyt niin monenlaisia lenkkeilijöitä, että joukkoon kyllä mahtuu sadetakissakin huohottava. Se takki oli nimittäin täysin väärä valinta. Olin lenkkien jälkeen litimärkä, koska kaikki kosteus - eli hiki - jäi taatusti takin sisään pyörimään.

Pikku hiljaa vauhti on lisääntynyt ja varusteet parantuneet. Vieläkin hölkkään liian kuumissa asuissa. Olen nimittäin niin mukavuudenhaluinen, että en halua missään tapauksessa palella enkä kastua. Siksi minulla on lähes kelillä kuin kelillä tuulen- ja vedenpitävät varusteet. Jos lenkillä alkaa sataa, niin tiedän pääseväni kuivana kotiin. Jos ennen lenkkiä sataa, jätän lenkin väliin.

Käännekohtia juoksijan urallani ovat olleet lenkki Siskontytön kanssa ja Sinkkuelämää-elokuva. Nämä vaatinevat hieman selitystä. Siskontyttöni on minua 20 vuotta nuorempi ja aktiivinen urheilija. Hän oli käymässä mökillä ja lähti mukaani juoksemaan. Peruslenkkini on tienhaaraan ja takaisin, yhteensä 4 km. Siihen mennessä olin aina kävellyt reitillä olevat pari ylämäkeä. Siskontyttö sanoi, ettei näitä nyppylöitä kävellä ja kannusti minut hölkkäämään ylös asti. Jee! Siitä lenkistä sain varmuutta, ja sen jälkeen olenkin lähes poikkeuksetta juossut ne nyppylät ylös. Toinen peruslenkkini on toiseen tienhaaraan, jonne on yhteensä 6 km. Sitä lenkkiä en juossut pitkään aikaan, mutta totuttelin reittiin talvisin potkukelkkailemalla.

Sinkkuelämää-elokuva on toinen itsevarmuuden antaja. Ykköselokuvassa on kohtaus, jossa Charlotte miettii surkeana Carrielle, ettei voi mennä lenkille, koska on raskaana ja pelkää, että vauvalle tapahtuu jotain. Carrie sanoo, ettei mitään voi enää tapahtuia, koska Charlotte teki jo housuihinsa. Samassa yhteydessä hän sanoo"You're a runner", ja sitten näytetään Charlotte hölkkämässä puistossa. Silloin ajattelin, että jos tuo suoritus on "runner", niin yhtä hyvin minäkin voin kutsua itseäni hölkkääjäksi. Siitä lähtien olen tohtinut sanoa harrastavani hölkkäämistä.

Tähän mennessä en ole kehdannut sanoa harrastavani juoksua. Vieläkin käytän sekaisin verbejä hölkätä ja juosta. Menin tänään kympin ajassa 01:28:16, eli vauhtini on hidas. Tärkeintä minulle kuitenkin on, että hölkkäsin koko ajan. Tosin ilman podcastin kuuntelua ja Siskon kanssa puhelimessa puhumista en olisi ehkä mennyt matkaa loppuun. Luulenkin, että minusta ei tule pitkän matkan juoksijaa siitä syystä, että yksikseen hölkkääminen on niin tylsää.

Nyt lopuksi voin vielä paljastaa, että tämä suuri saavutukseni syntyi vahingossa. Lähdin menemään ja ajattelin, että kun olen juossut sekä ykkös- että kakkoslenkin, niin 8 km on kasassa. Ollessani toisessa tienhaarassa ja katsoessani kännykän Sports Tracker-sovellusta tajusin, että 8 on jo juostu ja että vielä on mentävä 2 km takaisin päästäkseni perille. En tajua, miten saatoin ajatella noin väärin. Tosin olen perheen piirissä tunnettu surkeasti laskupäästäni. Hetken jopa mietin, että soitan Miehelle ja pyydän häntä hakemaan. Sitten päätin kokeilla, ja tässä ollaan. Jalat väsyneinä, mutta pää pilvissä. Juoksin tänään 10 km!

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Asiakaspalvelua joka junaan

Vietin hienon päivän Tampereella. Menomatka ( 3 h 7 min.) meni hyvin, junat olivat lähes aikataulussa ja Pendolinon työskentelyvaunupaikka aivan mahtava. Sain hyvin keskityttyä qaikuamiseen ja twiittailuun :)

Paluumatka olikin sitten toista maata. Ensimmäinen yhteys Tre-Tikkurila meni ok, ainoastaan tulevan junanvaihdon tietoja ei kuulutettu enkä muistanut, mitä konduktööri oli sanonut, joten minun täytyi etsiä hänet käsiini ja kysyä oikea raide.

Sitten alkoivat ongelmat. Ihmettelin kyllä, miksi juna kuulutettiin saapuvaksi raiteelle  kahteen kertaan, mutta en huomannut kuulutuksissa muuta erikoista. Juna saapui, hyppäsin sisään, aloin etsiä paikkaani ja juna lähti liikkeelle. Kun paikallani istui joku, tajusin, että nyt meni pieleen. Olin Helsingin junassa, enkä Kouvolan.

Ei muuta kuin vauhdilla junaa ees taas ja konduktöörin luo. Hän kertoi faktat: Seuraava juna Kouvolaan kymmenen maissa (siis illalla) ja seuraava paikallisjuna Kotkaan aamulla. Arvaatte fiilikset.

Minut neuvottiin asemalla sijaitsevaan toimistoon, jossa pääsin selittämään asiani puhelimessa henkilölle, joka voisi päättää, miten korvaava matka järjestyisi. Olin hypännyt väärään junaan, koska minun junaani ennen oli raiteelle ohjattu pohjoisesta tuleva, reilusti myöhässä oleva juna. Minun junani oli tullut muutama minuutti myöhemmin. Siksi - ilmeisesti - siis kaksi kuulutusta. 

Puhelimessa ei nuori miesääni osoittanut minkäälaista sympatiaa. Hän oli sitä mieltä, että virhe oli yksinomaan minun. Minun olisi pitänyt kuunnella kuulutukset - minkä myönsin - ja katsoa junan kyljestä tiedot - minkä myönsin - mutta kerroin, että kuulutukset olivat normikamaa ja että en voinut kuvitellakaan, että raiteelle voisi tulla muu kuin siitä kymmenen minuutin kuluttua lähtevä juna. Jos kerran raiteelle ohjataan poikkeuksellisesti eri suuntaan menevä juna noin lähellä aikataulun mukaista junaa, voisi kuulutuksessa olla vähintään jokin "huomio-huomio"-tyyppinen aloitus.

Pystyin pitämään hermoni kurissa ja ääneni tasaisena, mutta sitten hermostuin, kun tämä herrahenkilö sanoi, että minun olisi pitänyt ymmärtää veturin asennosta, mihin juna oli menossa. Siis haloo!

Kysyin korvaavaa kulkua, ja hän sanoi, että kaikki ylimääräiset matkat menevät minun piikkiini, koska virhekin on minun. Voisin sitten jälkeenpäin anoa korvausta, mutta tuskin saisin. Ainoa hyvä juttu siinä puhelussa oli se, että hän etsi minulle tiedon bussista, jolla pääsisin vielä samana yönä kotiin.

Tässä vaiheessa onneksi tapahtui jälleen muutos, joka sai loppumatkan tuntumaan enää harmilliselta pikku harharetkeltä. Näytin ilmeisesti niin surkealta, että toimistossa olevat sympaattiset herrat auttoivat minua monin tavoin. Sain laturin kännykkääni (miksi onkin niin, että aina kun tapahtuu jotain erikoista, akku on loppumassa), sain lainata puhelinta soittaakseni ja peruuttaakseni ostamani liput ja sain odotella sisällä, kunnes oli aika lähteä bussiasemalle. Minulle olisi jopa tarjottu kahvia! Minulta vielä varmistettiin, että osaan mennä Kamppiin.

Lippujen peruutus on ilmeisesti melko - ellei tosi - vaikeaa, mutta kerrottuani tarinan lainapuhelimessa asianomaiselle virkailijalle sain paitsi sympaattisella äänellä lausutut pahoittelut, myös lupauksen yrittää palauttaa minulle osan lipun hinnasta.

Mieltäni lämmitti tietysti se, että matkan hinta näytti pysyvän samana bussilipusta huolimatta, mutta erityisesti minua lämmitti ystävällinen suhtautuminen ja asian pahoittelu. Hyvän asiakaspalvelun ja asiakaspalvelun välinen ero on juuri asenne. Pahoittelu, harmittelu ja inhimillinen kädenojennus (kuten kahvitarjous) vievät pitkälle.

Loppujen lopuksi paluumatka meni samoissa merkeissä kuin meno: qaikuillen ja twiitaten. Tosin bussissa. 

torstai 13. toukokuuta 2010

Suu kiinni, synnyttämättömät

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että ihmiset ovat nykyään hienotunteisempia kuin ennen kohdatessaan lapsettomia. Olen edelleen samaa mieltä. Kun puhutaan lapsettomuudesta - minun tilanteestani tai yleensä - monet osaavat olla sopivan empaattisia.  Ihmiset tietävät tahattomasta lapsettomuudesta jo jonkin verran ja ovat tietoisia myös esim. adoptioprosessista, joten "ota koira, niin lapsiakin alkaa tulla" tai "no, adoptoikaa" -kommentit ovat enää harvassa. Ymmärretään, että aihe voi olla toiselle kipeä ja osataan olla korrekteja.

Edellisen postauksen kommenteissa ystäväni K ja flaneeraaja kertoivat lähes identtisistä keskusteluista, joissa paikalla oleva äiti-ihminen oli kommentillaan vähätellyt toisen sanomisia. K:n ja flaneeraajan kokemukset eivät ole sattumaa. Samanlaista olen huomannut itsekin.

Silloin kun puhutaan jostain muusta kuin lapsettomuudesta, niin lapsiin ja äitiyteen liittyvät kommentit saattavat olla jyrkkiä ja lapsettomia väheksyviä ilman, että puhuja edes huomaa, mitä sanoo.

K:n ja flaneeraajan kuulemat tokaisut kuten "sellaiset saavat pitää asiasta suunsa kiinni, jotka eivät ole parin tunnin välein yöllä heränneet syöttämään lastaan" tai  "Mutta yritäpä tehdä sitä [gradua] kun on KAK-SI LAS-TA!!" ovat ilman muuta ymmärrettäviä. Jokainen meistä peilaa puheena olevaa asiaa omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa. Mitä lähempänä vaikka omat koliikkivauvakokemukset ovat, sitä voimakkaammin ne tunkevat mukaan keskusteluun.

Haluamme osallistua tilanteeseen kertomalla omista kokemuksistamme. Monet äidiksi tulleet ovat minunkin kokemusteni mukaan kuitenkin turhan kärkkäitä korostamaan omia kokemuksiaan. Kyse on sekä positiivisista että negatiivisista kokemuksista: Jos kertoo jostain saavutuksesta tai iloa tuottaneesta asiasta, saa usein kuulla, ettei kuitenkaan mikään muu ole parempaa naisen elämässä kuin tulla äidiksi. Synnytys, imetys, lapsen tuoksu, lapsen ensi askeleet tai sanat, you name it. Jos puhutaan jostain ikävästä, vaikka yövalvomisesta, niin saa kuulla, ettei sitä voi verratakaan koliikkivauvan kanssa valvottuihin öihin.

Erityisen riskialtista on puhua kivusta. Jos kerron leikkauksesta tai vääntyneestä polvesta tai migreenistä, on seurassa lähes aina joku, joka muistuttaa, että sitten vasta tietää, mitä on kipu, kun on synnyttänyt perätilassa olevat kaksoset. En todellakaan vähättele kenenkään kipuja, mutta olen kuullut myös äitejä, jotka kertoivat, että synnytys oli kuin olisi nenän niistänyt tai että murtunut luu oli kivuliaampi kuin synnytys. Tosin epäilen, että nämäkin äidit ovat oppineet pitämään matalaa profiilia tässä asiassa. Ihmisten kipukynnys on erilainen, ja synnytykset ja muut kivuliaat kokemukset myös erilaisia, joten niiden vertaileminen ja niillä kilpaileminen on melko tyhmää. Koska en vähättele muiden kipukokemuksia, toivoisin, ettei minunkaan kokemuksiani vähäteltäisi.

Ihana Siskoni toi kommentissaan esiin sen, etteivät sanojat yleensä tahallaan "sammakoita" päästele. Siihen minäkin uskon. Moni tölväisyksi koettu on varmasti vain akuutin kokemuksen herättämä reaktio. Totta kai minua joskus harmittaa, omasta tai toisen puolesta, jos joku lyttää toisen ilon. Satunnaiset kommentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Osa äideistä tuo asiaan kuin asiaan äitiysnäkökulman, mutta heidän kanssaan olen oppinut välttelemään tiettyjä puheenaiheita.

lauantai 8. toukokuuta 2010

Lapsettoman lauantai

Tämä blogin kirjoittaminen on tuonut oman lisänsä ajan kulkuun. Vastahan se lapsettomien lauantai oli, ajattelin, kun muistin asian viime viikolla ja mietin, pitäisikö jotain kirjoittaa. Olenhan tuossa sivupalkissa "luvannut" käsitellä myös lapsettomuutta.

Tunnelmat ovat tänään samanlaiset kuin vuosi sitten. Keski-ikäinen lapseton ei enää kuule kyselyjä tulevasta jälkikasvusta. Minusta myös tuntuu siltä, että monen vuoden työ lapsettomuuden esilletuomisesta on ollut hyödyksi. Kun sanon, ettei minulla ole lapsia, en saa enää kysymysryöppyä vastaani. Ihmisistä on tullut hienotunteisempia - tai minusta paksunahkaisempi.

Pari viikkoa sitten mietin Siskon kanssa isovanhemmuutta. Hänen lastensa isovanhemmista toinen eli Isäni ei ole mikään pappa-tyyppi, joka viettäisi aikaa lastenlasten kanssa leikkien tai pelaten tai edes opettaen jotain. Mietimme, että lapset eivät osaa osallistuvaa isovanhempaa kaivata, mutta lasten äidit ja isät joskus toivoisivat sukupolvien välille tiiviimpää yhteyttä. Ehdimme kävelylenkin aikana jutella monenlaisista isovanhemmista. Osahan hurahtaa täysin, ja osa on puolipakotettuja lastenhoitajia, vaikkeivät enää jaksaisi.

Keskustelun päätteeksi olin oikeastaan tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse miettiä asiaa kuin ulkopuolisena. Minun ei tarvitse olla surullinen omien lasten puolesta siitä, ettei pappa tai mamma ota kontaktia, mutta minun ei myöskään tarvitse perustella omille lapsilleni sitä, miksen ota lapsenlapsia hoitoon.

Sen tiedän, että edessäni on aika, jolloin saan kokea ulkopuolisuutta naistuttavia tavatessa. Ihan varmasti osa Ystävistäni ja Tuttavistani hurahtavat lapsenlapsiinsa, jolloin saan kuulla heistä enemmän kuin ehkä haluaisin ja saan varautua siihen, että tapaamisten edelle menevät lapsenvahtivuorot. Eikä siinä mitään, kyllähän minä olen selvinnyt synnytys- ja koliikkijutuistakin.

Lapsettomien lauantai ei edelleenkään ole mikään suuri juhlapäivä (tänä vuonna ei Miehen lääkekuurin takia juoda cavaakaan), mutta uhmasin kipeää polveani ja synkkää kevätaamua ja kävin vetämässä lipun salkoon. Liputusohjeissahan sanotaan, että kansalaisella on oikeus liputtaa minä tahansa päivänä, jota hän haluaa juhlistaa. Minä siis juhlistan selviytymistäni lapsettomuuden kriisistä sekä liputtamalla että syömällä tuoreita mansikoita valkosuklaavaahdon kanssa.

Huomenna juhlitaan sitten äitienpäivää vierailemalla Anopin ja Mummon luona. Hyviä toukokuun alun juhlapäiviä ja mukavia traditioita kaikille!

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Kelpaa hölkätä!

Kevään eka juoksulenkki on sitten tehty. Sitä ennen piti käydä ostamassa sopivat vaatteet. Olen vältellyt hölkkäämistä, koska talvivarusteissa tulee liian kuuma. Tavallisesti olen odotellut tosi lämpimiä kelejä hölkätäkseni, mutta nyt halusin aloittaa ennen kesäkuuta.

En todellakaan pidä juoksemisesta, mutta se voittaa kävelyn. Ja koska olen mukana Läskillä lukutaitoa -kampanjassa, nyt on syytä yrittää kuluttaa kaloreita.

Ostan lähes kaikki kuntoiluvehkeet Intersportista Jumalniemestä. Minulla on vakimyyjä, joka tietää, mitä haluan, ja on kärsivällinen. Tänäänkin sovitin ainakin kuudet housut ja varmaan kymmenen takkia. Sain myös kannustusta valita juoksutrikoot, vaikka ajatus ihmisten ilmoille menemisestä makkarankuoreen pukeutuneena ei juuri houkutellut.

Hölkkäsin hitaanlaisesti vajaan tunnin. Vastaan tuli toinenkin trikoissa, eikä hän mennyt paljon minua lujempaa. Siinä vaiheessa ajattelin, että ehkä nämä ovat ok, ja lenkin lopussa olin pelkästään tyytyväinen, että uskalsin valita nämä. Verrattuna tuulipuku-tyylisiin housuihin trikoot ovat lämpimämmät ja joustavammat. Nämä pitävät vielä tuulta, joten kylmä ei tullut. No, ehkä vähän viileä, aamulla sentään tuli räntää taivaalta.

Tällä kirjoituksella blogini siirtyy hetkeksi vaateblogiosastoon :)
Siis päivän asu:
Lippis (jokin ruotsalainen urheilukauppa, Tukholma - en enää muista)
huivi (ikivanha)
takki (Intersport)
juoksutrikoot (Intersport)
lenkkarit (Intersport - pitäisi varmaan ostaa kohta uudet)

Nyt ei ole syytä olla lähtemättä lenkille, sillä uusi juoksuasu pitää tuulta ja kevyttä sadettakin, mikä on tietysti hyvä, mutta toisaalta - nyt ei ole syytä olla lähtemättä lenkille.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Miksi ajan nenä ratissa?

Oma automme on korjattavana hiihtolomalla sattuneen pikku kolarin takia. Onneksi emme olleet syyllinen osapuoli, joten saimme korjauksen ajaksi sijaisauton.

Ensimmäinen ongelma sijaisen kanssa oli miettiä, miten sen löytäisi marketin parkkipaikalta. Vedenvärinen Kansanvaunu piiloutuu todella hyvin muiden samannäköisten joukkoon. Onneksi saksalaisen autoteollisuuden tuotteen rekisterikyltissä sattui olemaan bolivialaisen vallankumoustaistelijan lempinimi, jonka ansiosta kaara on löytynyt.

Ajaessani Miestä töihin, hän aloitti keskustelun, jonka muistan käyneeni aiemminkin. Siis aina, kun ajan muuta kuin omaa autoamme.

- Jos et istuisi noin lähellä rattia, sulla olis paljon parempi ajoasento.
- Tiedän.
- No, vedä penkkiä vähän taakse.
- En voi, koska sitten en yletä kytkimelle. Mun pitää nytkin aina vaihtaessa jännittää jalkaa äärimmilleen.
- No, vedä penkkiä vähän eteen.
- Sitten on ratti kiinni mahassa ja polvet osuu tohon möhkyrään, jossa ratti on kiinni.

Monesti miehiä naurattaa, miten naiset ajavat nenä kiinni ratissa. Oma Mieheni on pikku hiljaa oppinut, että alle 160-senttisen naisen on tosi hankala löytää kunnon ajoasentoa. Monessa autossa istuinosa on liian pitkä, ja vähänkin lyhytjalkainen lyhyt ihminen joutuu kannattelemaan jalkaansa vaihtaessaan vaihteita. Jotta saisi edes jonkinlaista tukea, on penkki vedettävä mahdollisimman lähelle. Onneksi nykyään monissa autoissa saa penkkiä nostettua, että se nenä nousee jonkin verran ratin ylle.

Meillä on monen parjaama ns. kaupunkimaasturi. Se on kuitenkin ainoa auto, jonka olemme huomanneet sopivan pariskunnalle, jolla on pituuseroa lähes 30 senttiä ja jonka molemmilla osapuolilla on ajoittain selkävaivoja. Siihen on helppo mennä ja siitä pääsee jäykkänäkin ulos. Nyt tästä sijaisautosta joutuu kömpimään kuin karhu luolastaan. Lyhyelle kuskille auton korkeus on loistava ominaisuus ilman muuta senkin takia, että siitä näkee kunnolla ulos.

On todella terveellistä välillä joutua ajamaan vierasta autoa. Huomaan kiinnittäväni paljon tarkemmin huomiota liikenteeseen ja ajotapaani. Kuitenkin toivon, että saan pian oman auton alleni. Tänään ajaminen oli tosin eilistä helpompaa, koska Mies oli tutkinut sijaisen säätöjä ja saanut rattia siirrettyä. Ja uskalsin jo ottaa radion käyttöön.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Voi marimatilda, minkä teit!


Olen seurannut ja välillä kommentoinutkin blogia nimeltään (voi mun) päiviä(ni). Marimatilda on äikänope, kuten minäkin, ja vaikka hän on työssä peruskoulussa, niin monet hänen juttunsa ovat kolahtaneet myös aikuisten opettajaan. Emme me opettajat niin erilaisia ole, eivätkä oppilaat (opiskelijat, koulutettavat tai miksi heitä kutsutaankaan) myöskään kovin erilaisia ole. Tietäähän sen jokainen, miten kursseilla pulpettiin istuessa helposti taantuu jonnekin 15 - 18-vuotiaan tasolle ja alkaa supista vieruskaverin kanssa.

Toki aikuisoppilaitoksessa on vähemmän kurinpitojuttuja, mutta samat "kuinka monta sivua pitää kirjottaa?" ja "onko se pitkä kirja?" -kysymykset meillä taitavat toistua. Marimatilda kirjoittaa elävästi, ironisesti, mutta kuitenkin lähes aina lämpimästi oppilaistaan. Myös hänen muuta elämäänsä koskevat tekstit ovat hauskoja. Hän hallitsee itseironian.

Jos luette tätä ja ajattelette, että noin kivaa blogia pitää alkaa seurata, niin ei onnistu. Marimatilda on muuttanut bloginsa yksityiseksi. Kun sinne yrittää, eteen lävähtää: Tämä blogi on vain kutsuttujen lukijoiden käytettävissä.

Enkä minä ole kutsuttujen joukossa. Nyyh! Tämä voi tuntua - ja oikeastaan tuntuu minustakin - vähän oudolta. En tunne marimatildaa, en tiedä hänestä muuta kuin mitä hän blogissaan kertonut, en siis tiedä hänen oikeaa nimeään, kouluaan, tai jos rehellisiä ollaan, enhän voi olla varma siitä, että hän on oikea opettaja - tai edes nainen, vaikka partamiehen kanssa kertookin asuvansa. Silti minusta tuntuu kuin olisin menettänyt kaverin. Olen seurannut hänen blogiaan ainakin vuoden ja joskus kommentoinutkin. Nyt en enää saakaan tietää, mitä hänelle kuuluu, jatkuvatko työt, hankkiiko hän asunnon ja mikä tärkeintä, jatkaako hän peruskoululaisten opettamista. Sillä minusta hän vaikuttaa juuri sellaiselta opettajalta, jonka toivoisin omalle lapselleni (jos minulla niitä olisi).

En usko, että marimatilda tänne eksyy, mutta jos niin käy, niin tässä on sinulle vieno pyyntö: jos mitenkään olisi mahdollista saada kutsu lukemaan blogiasi, niin olisin iloinen. (sähköpostini on gmailissä minna piste annikki. Jos et halua lukijoiksi ventovieraita, ymmärrän kyllä, vaikka pahoillani olenkin.

Toivon, että kutsupolitiikka ei johdu siitä, että marimatilda olisi saanut blogiinsa asiattomia kommentteja. Olen nimittäin itse päättänyt, että jos tänne alkaa joku kommentoida jotain tylsää, niin ensin menevät kommentit suodatukseen ja sitten poistuvat kokonaan.

Ystävyys- ja kaverisuhteet elävät. IRL:ssä ihmissuhteissa on aina kaksi kommunikoivaa osapuolta. Netti on siitä jännä, että se tuo meille yksipuolisia suhteita (paremman sanan puutteessa käytän sanaa suhde). Minä seuraan monia kirjoittajia, jotka eivät tiedä minua olevan olemassakaan. Minunkin tekstejäni seuraa - jostain kumman syystä - ihmisiä, joita "tunnen" vain nettikuvioista. Osan olen onneksi tavannut. Elävässä elämässä kaveruussuhteet päättymiselle on yleensä jokin syy: muutto, riita, kasvaminen erilleen tms. Netissä saattaa käydä näin, että suhde päättyy ilman eri ilmoitusta.

Tämän jälkeen jos joku sanoo minulle, että netti ei ole oikeaa elämää eikä siellä ole oikeita ihmisiä, niin juoskoon kuuseen. Kun olen tutustunut johonkin ihmiseen, vaikka vain virtuaalisesti, niin kyllä hän on minulle oikea. Hyvää jatkoa siis kaikille oikeille ihmisille, jotka tätä lukevat. Ja hyvää jatkoa marimatildalle, missä hän lieneekään.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Leipäblogeja

Olen huomannut, että eniten vierailuja tähän ei mitään asiaa käsittelevään blogiin tulee aiheesta leipä. Päätinkin kerätä tähän kaikki tietämäni leipäblogit, koska ei ole kiva ajatella, että joku klikkaa otsikkoa "Nyt loppui leivän osto" tai "Leipää ja hilloa" toivoen löytävänsä leipäreseptejä ja saakin sitten eteensä monitoimikoneen ylistyksen.

Leipäblogeja tiedän suomeksi vain kolme (!). Monenlaisia lähinnä makeisiin leivonnaisiin keskittyviä leivontablogeja sen sijaan on lukuisia. Leipäohjeita etsivän kannattaa kyllä mennä jonnekin leivontablogiin ja hakea reseptejä sieltä. Monet kakkutaitajat tekevät välillä jotain suolaistakin. Myös ruokablogeista voi löytää leipäreseptejä. Säännöllisesti seuraamani Pastanjauhantaa-blogissa on Leivonta-otsikon alla myös leipiä.

Tässä siis tietämäni suomenkieliset leipäblogit, yksi ruotsalainen ja yksi kiva kanadalainen. Tänne eksyvät leipäblogien etsijät voivat tästedes jatkaa matkaa varsinaisten leipureiden blogeihin:

suomeksi:

* Taikinatiinu - Sanna leipoo monenlaista ja suosittelee hyviä leipäkirjoja.

* viva ciapatta! - Aleksi bloggaa leivästä ja muustakin ruoanlaitosta.

* Ibid's bread - Nimestään huolimatta osittain suomeksi. Antti-Juhani Kaijanahon leipäblogi, jonka viimeisin postaus on vuodelta 2008.

ruotsiksi:

* Pain de Martin - Martin Johanssonin ihana leipäblogi, jossa on linkkejä muihin ruotsin- ja englanninkielisiin blogeihin.

englanniksi:

* The Knead for Bread - Chuck leipoo ja hänen sisarensa Angela ottaa kuvat leipomuksista. Välillä aika erikoisia reseptejä, esim. hapankaali-sekaleipä.

Englanniksi löytyy tietysti monenlaisia blogeja ja muita sivuja, mutta löytämissäni leipäblogeissa minua häiritsevät monet mainokset.

Päivitän tätä postausta sitä mukaa, kun uusia suomalaisia leipäblogeja osuu eteen ja kun löydän kivoja englanninkielisiä leipäblogeja. Kaikki vinkit otan mielelläni vastaan.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Hyviä kuvia ja huonoa pullaa Ateneumissa

Vietimme tänään Miehen kanssa kahdenkeskisen päivän Helsingissä. Hiihtolomalla automme koki pienen iskun, mutta pikahuolto korjasi roikkuvan puskurin niin, että uskalsimme lähteä köröttelemään kohti pääkaupunkia. (Taisi olla Miehellä hieman vaikeaa yrittää ajaa mieluummin 80/h kuin 100.)

Päätimme viettää päivän kaksistaan, koska halusimme nähdä Caj Bremerin valokuvia Ateneumissa. Kokemus on osoittanut, että jos haluamme sekä tehdä jotain erityistä että vierailla sukulaisissa, niin jompikumpi kärsii. Ajoimme siis suoraan Stockan uuteen parkkiin ja kävelimme Ateneumiin.

Me muuten viemme auton aina suosiolla parkkihalliin ja maksamme vaikka koko päivän maksun. Emmekä valita maksusta. Koska haluamme ajaa omalla autolla, niin olemme myös valmiit maksamaan paikoituksesta. Minusta autoilijat eivät voi vaatia enempää kuin nyt jo Suomessa on: hyvät tiet, teiden jatkuva kunnossapito ja parkkihallit kaupunkien keskustoissa.

Pidän valokuvista, ja koska Mies on joskus nuorempana harrastanut kuvausta, hän ei koskaan vastustele, kun ehdotan valokuvanäyttelyitä. Ateneumissa on siis tämän kevään Caj Bremerin retrospektiivinen näyttely, jossa on kuvia 1950-luvulta lähtien. Kolmessa-neljässä salissa on paljon kuvia. Luin Hesarista, että kuvaaja itse saattaa olla joskus paikalla ja kertoa kuvistaan, joten tarkkailin lähes jokaista sopivan ikäistä herraa, että olisiko tuossa... Joko meillä kävi huono tuuri tai en tunnistanut, mutta kuvaajaa ei näkynyt.

Näyttelyssä on monta tunnettua otosta, mm. Aino Sibelius suruharsoon pukeutuneena ja Juri Gagarin pitämässä lepotaukoa Suomen-kiertueellaan. Osa kuvista saa haikeaksi (mainitsemani Aino Sibelius), osa huvittaa (Urho Kekkonen Napoleonina), osan kohdalla voi todeta, että mikään ei ole muuttunut (somalialaispoika uhoamassa Somalian ja Etiopian sodan aikaan), ja osan kohdalla, että onneksi sentään jotain on muuttunut (kuvasarja maaseudun elämästä 1960-luvulla).

Suosittelen näyttelyä kaikille valokuvauksesta tai lähihistoriasta kiinnostuneille. On hauska tunnistaa kuvissa esiintyviä ihmisiä ja huomata rinnastuksia, joita ripustuksessa on rakennettu.

Ennen näyttelyä menimme Atenemin kahvilaan, jonka nimi on Tablo (?!). Kahvila on mukava, joskin sali on kaikuva. En yleensä syö kahviloissa pullaa, enkä muistanut, miksi en. Nyt päätin ottaa korvapuustin, koska olen sitoutunut laihduttamaan lukutaitokampanjassa. Pulla on kuitenkin kaloreiden kannalta parempi valinta kuin voitaikina- tai kreemileivonnainen. Sitä paitsi tykkään pullasta, mutta Tablossa syömäni puusti kuului sarjaan litteä-ja-leveä-ja-maistui-hiivalle. Eikö pullan pitäisi kohota ylöspäin eikä sivulle? En tiedä, mitä leipomot pullalle tekevät, mutta maku ja koostumus ovat lähes aina huonompia kuin kotipulla. Ei siis kahvilapullaa minulle, ei edes Nepalin hyväksi.

Ennen kotiinlähtöä kiersimme monen muun mukana Stockmannin uusittua Herkkua, josta mukaan tarttui illan aterian aineksien lisäksi rusinatonta mysliä. Talvella syön mieluusti aamupalaksi puuroa, mutta kesän lähestyessä en enää kaipaa lämmintä aamiaista, jolloin siirryn maustamattomaan jugurttiin ja mysliin. Lähes kaikki myslit sisältävät kuitenkin rusinoita, joista en ole pitänyt koskaan. Löytämissäni rusinattomissa mysleissä on kuitenkin corn flakes -tyyppisiä maissihiutaleita tai sokerihuurrettuja jyviä yms., joita en niitäkään haluaisi syödä, joten vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Siksi olin ilahtunut, kun löysin "rude health" -merkkistä "no flamin' raisins" -mysliä, jossa ei ole maissihiutaleita, suolaa eikä sokeria ja joka on lisäksi "organic".

Kaiken kaikkiaan siis hyvä päivä. Tämmöiset päivät pitäisi muistaa sitten, kun on koko ajan kiire, töissä on kurjaa, Mies on hankala ja ruoka menee pilalle.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Herkkuja ranskalaisittain

Tänään tuli todistettua, että netti toimii, mutta IRL-kontakti vie silti voiton. Ajoimme Siskon luota kotiin Tampereen kautta.

Olin saanut leipomosta vihiä jostain ruoka-aiheisesta blogista - taisi olla Jokapäiväistä leipää -
ja jutellut siitä osa-aikakotkalaisen Kollegani kanssa.

Reissuaamuna siis etsittiin paikan kotisivut ja tutkittiin karttaa. Aleksis Kiven katu löytyi helposti, mutta Labrioche ei. Tallustimme melkoisessa pakkasessa katua pitkin huomataksemme, että numerointi hyppii, miten sattuu ja että kadun yläpäässä olevan "ranskalaisen" kahvilan henkilökunta ei tiennyt leipomosta mitään. Ystävällisesti he kyllä toivottivat onnea etsintään.

En yleensä tykkää soittaa palvelunumeroihin, mutta koska alkoi palella ja parkkiraha loppua, niin soitin nollakakkoseen. Puhelinluettelosta (tai mistä lie rekisteristä) leipomoa ei löytynyt, mutta eipä löytynut netistäkään. Tavasin nimen tyyliin bertta-risto-iivari, mutta Eniron netti vei ainoastaan jonnekin Englantiin. Siinä vaiheessa multa meni melkein hermot ja olin tarpeettoman töykeä, mutta kun muistissa oli aamuinen nettiselailu (eli tiesin leipomon sivujen olevan ainakin Googlen haussa parin ekan joukossa) ja kun tiedän, että lyhytkin palvelunumeroon soittaminen näkyy mukavasti seuraavassa laskussa, lopetin puhelun lyhyeen.

En halunnut antaa periksi, joten menin lisäämään parkkirahaa. Tampereella tapasin nyt ensimmäisen kerran luottokortilla toimivan parkkimittarin. Loistokeksintö: kortti sisään ja ulos, näppäillen sopiva aika ja lipukkeen tulostus.

Mies meni jo edeltä lähimpään kahvilaan eli Wayne's coffeeseen (ei näytä kyllä ihan oikealta tuo taivutusmuoto). Hän sai mukavalta kahvilatyöntekijältä suosituksen tarjota palelevalle vaimolle maustettua rooibos-teetä ja samalla neuvon, että Labrioche on vain lyhyen matkan päässä, mutta sen ohi kävelee helposti. Tee oli tosi hyvää, vadelmamuffinsi myös, ja ketjukahviloita inhoava Mieskin myönsi, että tämä kahvila ei ole pahimmasta päästä. Pari päivää aikaisempi visiitti Coffee Houseen loppui nimittäin lyhyeen, kun Mies ei ollenkaan viihtynyt.

Labrioche siis löytyi. Sain puhua hieman ranskaakin. Tosin luulen, että leipuri (?) ymmärsi minun mongerrustani yhtä vähän kuin minä hänen sujuvaa ranskaansa. Mies innostui ostelemaan, ja mukaan lähti patongin - naturellement - lisäksi pari croissantia, eclair, suklaamarenki ja ISO briossi. En muuten tiennyt, että eclair on suomeksi koiranluu, mutta niin Labriochen hyllyssä luki ja sellaisen nimen Mieskin tiesi. On nuorena miehenä ostellut koiranluita Helsingin kahviloissa.

Jos matka leipomoon sujui hammasten kiristelyn merkeissä, niin paluu autolle tehtiin hymyissä suin hauskaa leivoslaatikkoa (kuvassa) kanniskellen. Hupia tuotti myös Suomi - Finland -muovikassi, johon leivät pakattiin. Nyt istun sohvalla maha täynnä briossia. Kyse on sellaisesta isosta, vuokaleivän näköisestä pullasta, joka maistuu voilta. Loppupala on ohjeen mukaisesti kiedottu pyyheliinaan, "ettei se kuivu", mutta luulen, että huomenaamuna viimeistään menee tuo loppupala, joten kuivumaan se ei pääse.

Tästä leipomosta tulee ehdottomasti vakituinen pysähdyspaikka Jyväskylään mennessä. Nyt onkin sitten sekä Heinolan että Tampereen kautta mennessä herkkuja tiedossa. Joutsalainen Karoliinan kahvimylly on ollut Kouvola-Heinola-JKL-reitin pakollinen kahvittelu- ja tuliaispullien ostopaikka.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Hyviä syömisiä ja ostoksia


Pari päivää Siskon luona tuntuu mahassa ja jaloissa. On siis syöty ja hiihdetty. Kotiin lähdettäessä saatiin vielä makoisa ruokapaketti mukaan. Oikeastaan Sisko pakkasi tuliaisjuustojamme, koska oli sitä mieltä, että heillä ne eivät kuluisi.

Jo ennen joulua olin ostanut Kotkan Euromarketista kuivattuja viikunoita ensin itselleni ja maistettuani myös lahjaksi Ystävälle. Viikunat (tavaramerkki on Delicala ja pakkauttaja System Frugt) ovat tosi hyviä. Ne ovat sopivan kuivia mutta pehmeitä. Nautiskelemme niitä juustojen kanssa. Siskokin oli löytänyt samat viikunat Jyväskylän Euromarketista ja niiden loputtua ostanut vielä paketin, jossa on viikunoiden lisäksi aprikooseja ja taateleita. Tämmöisen paketin saimme juustojen mukaan. Lisäksi hän pani kassiin vielä rosmariininoksia. Matkalla ostettiin hunajaa, ja nyt ollaan sitten Miehen kanssa nautittu vuohenjuusto-hunajaleipiä.

Olen tykännyt kombinaatiosta vuohenjuusto, hunaja ja rosmariini jo kauan ja syönytkin mielestäni niitä usein, mutta vasta nyt Mies tajusi yhdistelmän hienouden. Meidän piti tänä aamuna jakaa loppu juusto tasan, jotta molemmat saivat tätä herkkua. Minä tosin vetelin aluksi kinkkuleipiä, koska löysin Jyväskylän Citymarketista ihanaa sinappia.

Jyväskylän Citymarketissa on ns. jenkkihylly, johon ilmeisesti kauppa itse tuo erilaisia amerikanherkkuja. Monia niistä en tunne, ja nyt joulun alla valikoima ei ollut kovin iso, mutta ainakin vaahtokarkkitahnojen ja kirsikkalimonaatin ystäville sitä hyllyä suosittelen. Ostin tällä kertaa pikkuruisia vaahtokarkkeja, joita sitten Siskonlasten kanssa pantiin kaakaoon hiihtolenkin päätteeksi.

Lisäksi ostin itselleni amerikkalaista sinappia, joka tosin on nimeltään French's. Valikoimissa oli perussinappia ja hunajasinappia. Molemmat pullot lähtivä mukaan, ja nyt joulun kunniaksi olen pursotellut reilusti hunajaversiota kinkkuleiville. Nam! Amerikkalainen sinappi on makeaa, mutta samalla riittävän sinappista ainakin minun makuuni.

Löysinpä vielä samasta kaupasta kannatettavan uutuuden naisten elämään: Vuokkoset kompostoituvan pikkuhoususuojan. Ei tästä tämän enempää kuin että tuote on ekologisuuden lisäksi kotimainen.

Joulusyömisistä vielä sen verran, että nyt alkaa olla se vaihe, jossa suklaa ei enää kovin houkuttele. Pieni tauko on muutenkin paikallaan, sillä Siskonlasten Wii-masiina näytti minulle ylipainoa. Tosin testinsä jälkeen se ilmoitti sekä minulle että Miehelle meidän Wii-ikämme olevan kymmenen vuotta todellista pienempi. Vetreää väkeä siis ollaan! Tämä tieto siivittänee meidät tulevan vuoden kuntoiluun.