Hyviä kuvia ja huonoa pullaa Ateneumissa

Vietimme tänään Miehen kanssa kahdenkeskisen päivän Helsingissä. Hiihtolomalla automme koki pienen iskun, mutta pikahuolto korjasi roikkuvan puskurin niin, että uskalsimme lähteä köröttelemään kohti pääkaupunkia. (Taisi olla Miehellä hieman vaikeaa yrittää ajaa mieluummin 80/h kuin 100.)

Päätimme viettää päivän kaksistaan, koska halusimme nähdä Caj Bremerin valokuvia Ateneumissa. Kokemus on osoittanut, että jos haluamme sekä tehdä jotain erityistä että vierailla sukulaisissa, niin jompikumpi kärsii. Ajoimme siis suoraan Stockan uuteen parkkiin ja kävelimme Ateneumiin.

Me muuten viemme auton aina suosiolla parkkihalliin ja maksamme vaikka koko päivän maksun. Emmekä valita maksusta. Koska haluamme ajaa omalla autolla, niin olemme myös valmiit maksamaan paikoituksesta. Minusta autoilijat eivät voi vaatia enempää kuin nyt jo Suomessa on: hyvät tiet, teiden jatkuva kunnossapito ja parkkihallit kaupunkien keskustoissa.

Pidän valokuvista, ja koska Mies on joskus nuorempana harrastanut kuvausta, hän ei koskaan vastustele, kun ehdotan valokuvanäyttelyitä. Ateneumissa on siis tämän kevään Caj Bremerin retrospektiivinen näyttely, jossa on kuvia 1950-luvulta lähtien. Kolmessa-neljässä salissa on paljon kuvia. Luin Hesarista, että kuvaaja itse saattaa olla joskus paikalla ja kertoa kuvistaan, joten tarkkailin lähes jokaista sopivan ikäistä herraa, että olisiko tuossa... Joko meillä kävi huono tuuri tai en tunnistanut, mutta kuvaajaa ei näkynyt.

Näyttelyssä on monta tunnettua otosta, mm. Aino Sibelius suruharsoon pukeutuneena ja Juri Gagarin pitämässä lepotaukoa Suomen-kiertueellaan. Osa kuvista saa haikeaksi (mainitsemani Aino Sibelius), osa huvittaa (Urho Kekkonen Napoleonina), osan kohdalla voi todeta, että mikään ei ole muuttunut (somalialaispoika uhoamassa Somalian ja Etiopian sodan aikaan), ja osan kohdalla, että onneksi sentään jotain on muuttunut (kuvasarja maaseudun elämästä 1960-luvulla).

Suosittelen näyttelyä kaikille valokuvauksesta tai lähihistoriasta kiinnostuneille. On hauska tunnistaa kuvissa esiintyviä ihmisiä ja huomata rinnastuksia, joita ripustuksessa on rakennettu.

Ennen näyttelyä menimme Atenemin kahvilaan, jonka nimi on Tablo (?!). Kahvila on mukava, joskin sali on kaikuva. En yleensä syö kahviloissa pullaa, enkä muistanut, miksi en. Nyt päätin ottaa korvapuustin, koska olen sitoutunut laihduttamaan lukutaitokampanjassa. Pulla on kuitenkin kaloreiden kannalta parempi valinta kuin voitaikina- tai kreemileivonnainen. Sitä paitsi tykkään pullasta, mutta Tablossa syömäni puusti kuului sarjaan litteä-ja-leveä-ja-maistui-hiivalle. Eikö pullan pitäisi kohota ylöspäin eikä sivulle? En tiedä, mitä leipomot pullalle tekevät, mutta maku ja koostumus ovat lähes aina huonompia kuin kotipulla. Ei siis kahvilapullaa minulle, ei edes Nepalin hyväksi.

Ennen kotiinlähtöä kiersimme monen muun mukana Stockmannin uusittua Herkkua, josta mukaan tarttui illan aterian aineksien lisäksi rusinatonta mysliä. Talvella syön mieluusti aamupalaksi puuroa, mutta kesän lähestyessä en enää kaipaa lämmintä aamiaista, jolloin siirryn maustamattomaan jugurttiin ja mysliin. Lähes kaikki myslit sisältävät kuitenkin rusinoita, joista en ole pitänyt koskaan. Löytämissäni rusinattomissa mysleissä on kuitenkin corn flakes -tyyppisiä maissihiutaleita tai sokerihuurrettuja jyviä yms., joita en niitäkään haluaisi syödä, joten vaihtoehdot ovat olleet vähissä. Siksi olin ilahtunut, kun löysin "rude health" -merkkistä "no flamin' raisins" -mysliä, jossa ei ole maissihiutaleita, suolaa eikä sokeria ja joka on lisäksi "organic".

Kaiken kaikkiaan siis hyvä päivä. Tämmöiset päivät pitäisi muistaa sitten, kun on koko ajan kiire, töissä on kurjaa, Mies on hankala ja ruoka menee pilalle.