Suu kiinni, synnyttämättömät

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että ihmiset ovat nykyään hienotunteisempia kuin ennen kohdatessaan lapsettomia. Olen edelleen samaa mieltä. Kun puhutaan lapsettomuudesta - minun tilanteestani tai yleensä - monet osaavat olla sopivan empaattisia.  Ihmiset tietävät tahattomasta lapsettomuudesta jo jonkin verran ja ovat tietoisia myös esim. adoptioprosessista, joten "ota koira, niin lapsiakin alkaa tulla" tai "no, adoptoikaa" -kommentit ovat enää harvassa. Ymmärretään, että aihe voi olla toiselle kipeä ja osataan olla korrekteja.

Edellisen postauksen kommenteissa ystäväni K ja flaneeraaja kertoivat lähes identtisistä keskusteluista, joissa paikalla oleva äiti-ihminen oli kommentillaan vähätellyt toisen sanomisia. K:n ja flaneeraajan kokemukset eivät ole sattumaa. Samanlaista olen huomannut itsekin.

Silloin kun puhutaan jostain muusta kuin lapsettomuudesta, niin lapsiin ja äitiyteen liittyvät kommentit saattavat olla jyrkkiä ja lapsettomia väheksyviä ilman, että puhuja edes huomaa, mitä sanoo.

K:n ja flaneeraajan kuulemat tokaisut kuten "sellaiset saavat pitää asiasta suunsa kiinni, jotka eivät ole parin tunnin välein yöllä heränneet syöttämään lastaan" tai  "Mutta yritäpä tehdä sitä [gradua] kun on KAK-SI LAS-TA!!" ovat ilman muuta ymmärrettäviä. Jokainen meistä peilaa puheena olevaa asiaa omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa. Mitä lähempänä vaikka omat koliikkivauvakokemukset ovat, sitä voimakkaammin ne tunkevat mukaan keskusteluun.

Haluamme osallistua tilanteeseen kertomalla omista kokemuksistamme. Monet äidiksi tulleet ovat minunkin kokemusteni mukaan kuitenkin turhan kärkkäitä korostamaan omia kokemuksiaan. Kyse on sekä positiivisista että negatiivisista kokemuksista: Jos kertoo jostain saavutuksesta tai iloa tuottaneesta asiasta, saa usein kuulla, ettei kuitenkaan mikään muu ole parempaa naisen elämässä kuin tulla äidiksi. Synnytys, imetys, lapsen tuoksu, lapsen ensi askeleet tai sanat, you name it. Jos puhutaan jostain ikävästä, vaikka yövalvomisesta, niin saa kuulla, ettei sitä voi verratakaan koliikkivauvan kanssa valvottuihin öihin.

Erityisen riskialtista on puhua kivusta. Jos kerron leikkauksesta tai vääntyneestä polvesta tai migreenistä, on seurassa lähes aina joku, joka muistuttaa, että sitten vasta tietää, mitä on kipu, kun on synnyttänyt perätilassa olevat kaksoset. En todellakaan vähättele kenenkään kipuja, mutta olen kuullut myös äitejä, jotka kertoivat, että synnytys oli kuin olisi nenän niistänyt tai että murtunut luu oli kivuliaampi kuin synnytys. Tosin epäilen, että nämäkin äidit ovat oppineet pitämään matalaa profiilia tässä asiassa. Ihmisten kipukynnys on erilainen, ja synnytykset ja muut kivuliaat kokemukset myös erilaisia, joten niiden vertaileminen ja niillä kilpaileminen on melko tyhmää. Koska en vähättele muiden kipukokemuksia, toivoisin, ettei minunkaan kokemuksiani vähäteltäisi.

Ihana Siskoni toi kommentissaan esiin sen, etteivät sanojat yleensä tahallaan "sammakoita" päästele. Siihen minäkin uskon. Moni tölväisyksi koettu on varmasti vain akuutin kokemuksen herättämä reaktio. Totta kai minua joskus harmittaa, omasta tai toisen puolesta, jos joku lyttää toisen ilon. Satunnaiset kommentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Osa äideistä tuo asiaan kuin asiaan äitiysnäkökulman, mutta heidän kanssaan olen oppinut välttelemään tiettyjä puheenaiheita.