Olin viime vuonna näihin aikoihin levollinen ja sinut lapsettomuuteni kanssa. Ajattelin, että ihmiset ovat vuosien varrella oppineet jotain lapsettomuuteen suhtautumisessa. Olen edelleen sinut lapsettomuuteni kanssa, mutta kuluneella viikolla olen monta kertaa huomannut, että toisin kuin olen ajatellut, ei juuri mikään ole muuttunut.
Olin jo ajatellut, etten kirjoita tänään mitään, mutta kun sain uusimman Simpukka-lehden, en voinut olla reagoimatta. Lehdessä ja myös Simpukka-yhdistyksen Kaksin-keskustelupalstalla on monia tarinoita ja kokemuksia, jotka voisivat olla minun, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa.Ilmeisesti on niin, että jokainen tahattomasti lapseton tai lapsensa eri tavoin avustettuna saava joutuu vuorollaan kohtaamaan samat jutut ja samankaltaiset tölväisyt. On sydäntäsärkevää lukea aina uusista ajattelemattomista anopeista tai työkavereista. On kurjaa, että edelleen riittää ihmisiä, joiden mielestä lasten saamiseen riittää, kun vain "ottaa rennosti" ja odottaa "ihmettä, jonka tutun tutun tuttukin koki". Edelleen näyttää myös olevan porukkaa, joka tarjoaa huolettomasti adoptiota - tai koiraa - lapsettomuuskriisin keskellä elävälle.
Olen onnellinen, että en ole kuluneenakaan vuonna joutunut kohtaamaan yhtään epämiellyttävää lapsettomuuteen liittyvää kommenttia tai tilannetta. Ainoa tilanne, jossa meni hetkeksi pasmat sekaisin, oli, kun minun luultiin peittelevän alkanuttaa raskautta. Sen jälkeen paljastin muuten vain lihoneen keskivartaloni pussimaisten neuleiden alta. Parempi näyttää mahamakkarat kuin aiheuttaa vaivautunut hetki. Minun ei siis tarvitse luoda suojakuplaa kuten Life without a Baby -blogin Lisa, jonka postaus Is it a bird? Is it a plane? No! It is Super-Lisa on mainio kuvaus siitä, miten tarpeeksi surtuaan alkaa löytää keinoja sopeutua ja pärjätä.
Olen myös onnellinen siitä, että lapsettomuudesta ei ole muodostunut minulle taakka. En koskaan kiellä olevani lapseton - tänäkin viikonloppuna valistin sekä Alkon myyjää että naapurin isäntää lapsettomien lauantaista - mutta en ajattele asiaa joka päivä.
Tänään kuitenkin olen ajatellut: vedin aamulla lipun salkoon ja tarjosin Miehelle cavaa. Iltasella skoolasimme vielä vähän lisää leivosten kera. Ehkä lapsettomuuden roolista elämässäni kertoo parhaiten se, että Mieheni maljaa nostaessaan toivotti minulle "mitä se nyt oli - äidittömien päivää". En voinut kuin nauraa. Kaksi äiditöntä ja yksi lapseton - ihan hyvä perhe!
Tekstit
2 kommenttia:
Joskus aikoinaan ajattelin, että ihmiset noin yleensä tulevat vuosien saatossa sivistyneemmiksi, mutta olen entistä skeptisempi tämän suhteen. Kummallisen ajattelemattomia ollaan kaikkea erilaista kohtaan, vaikkei sitä ideaali-keskivertoa ole missään. Parasta vain näyttää esimerkkiä silti, ei mennä itse mukaan tölvimisiin. Minusta on tärkeää muistuttaa lapsettomuudesta ja siitä, miten kaikki eivät ole vain itsekkäistä syistä itse tahtoen lapsettomia.
Ihan järkyttävää oli talvella lukea siitä, miten uusioperheissä edellisten avioliittojen lapsia kohdellaan kaltoin ja savustetaan ulos perheistä. Mikä julmuus, toisilla on lapsia, joita eivät halua ja toisilla ei ole lapsia, joita haluavat. Tämä elämä on tällaista. Epistä.
Mutta silti: eletään tätä elämää tällaisena, kuin se on. Hyvää eilistä lapsettomien päivää.
Jaa-a. Pakko tuolle Annelle kommentoida."tärkeä muistuttaa, miten kaikki eivät ole vain itsekkäistä syistä itse tahtoen lapsettomia". Hänellä näyttää olevan se kummallisen yleinen käsitys, että ei ole hyväksyttävää elää lapsettomana parisuhteessa muuta kuin siitä syystä, ettei ole voinut saada lapsia. Olen onnellisesti lapsettomasti naimisissa ENKÄ KOE ITSEÄNI tai puolisoani ITSEKKÄÄKSI. Valinnassamme ei pitäisi olla kenelläkään arvostelemista - en minäkään kyseenalaista sitä, että ihmiset hankkiutuvat tahtoen tai tahtomattaan raskaaksi - ja monesti hyvin itsekkäistä syistä: halutaan jättää itsestä osa maailmaan, halutaan miellyttää sukulaisia, ei uskalleta ajatella omilla aivoilla... Minusta on tärkeä muistuttaa, että ihmisen arvo ei riipu siitä, onko hän tuottanut jälkeläisiä vai ei. Lapsettomuuden surua en vähättele, mutta oletuksena ei pidä olla, että se on aina suru. Luonto ei sitä paitsi kestä tuhotonta lisääntymisvimmaa...
Lähetä kommentti