On itse asiassa hieman erikoislaatuista eikä täysin ristiriidatonta toivottaa hyvää lapsettomien päivää. Ihan kuin se olisi mikä tahansa juhlapäivä, vappu tai juhannus. Lapsettomuus kun ei todellakaan ole monille sen kokeneille mikään juhlan aihe.
Olen omassa lapsettomuudessani päässyt jo sen ikäiseksi ja siihen pisteeseen, että asiasta puhuminen ei aiheuta tunnemyrskyä. Siksi pystyn mainitsemaan tuttuja tavatessani, että vietänpä huomenna lapsettomien lauantaita. Toivottelemaan en vielä ole ruvennut kuin tämän kirjoituksen otsikossa.
Lapsettomien lauantaita on vietetty jo vuodesta 1994. Paikka äitienpäivän aattona on minusta onnistunut. Uskon, että tästä päivästä kuulevat äidit muistavat, että kaikille ei äitiyttä suoda ja osaavat arvostaa jälkikasvuaan entistä enemmän.
Vaikka tämä päivä ei mikään suuri valtakunnallinen päivä olekaan, järjestetään ympäri Suomea erilaisia tilaisuuksia pitkin viikkoa. Lapsettomien lauantai on nimittäin laajentunut kokonaiseksi Simpukka-viikoksi lapsettomien yhdistyksen
Simpukan mukaan. Simpukka - kaunein näkemäni betoniporsas, muuten - saa koristaa tätäkin tekstiä.
Huominen äitienpäivä oli minullekin aikanaan hankala päivä. Viikko-pari ennen äitienpäivää lehdet ja mainokset hehkuttivat lahjaideoita ja tarjoiluvinkkejä. Oma lapsettomuus ja äidin haudalla käyminen oikein alleviivasivat oloani lapsettomana ja äidittömänä. Onneksi käynti anopin luona (Mies vie kunnon pojan tapaan aina valkovuokkoja) on aina ollut valoisa. Hän ei ole onnekseni pullantuoksuinen perinneäiti, vaikka valkovuokot mielellään ottaakin vastaan.
En edelleenkään - tuskin koskaan - juhli lapsettomuuttani, mutta näen sen hyvätkin puolet. Siksi en yhtään pannut vastaan, kun Mies korkkasi cava-pullon aamulla. Pitkää aamiaista kuohujuomineen tai ilman toivon myös huomenna kaikille äideille.
1 kommentti:
No ei tähän nyt tietysti voi laittaa mitään hyvää päivää vaan, mutta jotain toteamusta kuitenkin.
Elämä on aina suostumista. Kaikki ei mene, kuten toivoisi.Toisiin asioihin suostuminen on kipeämpää kuin toisiin. Siinä ihmistä mitataan.
Niiden puolesta, joilla matka oman kipeän hyväksymiseen on alussa, on hyvä, että asioista puhutaan, ettei hävetä ja olla hiljaa.
Katsottiin viikolla psykologian kurssilaisten kanssa vanha nauhoite, jossa pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät (ja siis todella kärsivät) kertoivat elämästään. Paremmin meni niillä, jotka ylittivät puhumisen kynnyksen.
Tsemppiä.
Lähetä kommentti