Kulttuuria ja kahviloita

Olimme eilen hiihtoloman kulttuuriretkellä. Kävimme Kansallismuseon Suomen sota -näyttelyssä ja Ateneumin Kalevala-näyttelyssä. Molemmissa museoissa käväisimme myös kahvilla.

Kansallismuseon näyttely oli hieno, ei siinä mitään. Historiallisten näyttelyiden ongelma vain minusta on, että esineiden täytyy olla vitriineissä, usein irrallaan. Katsojan täytyy sitten lukea, usein pitkiä, selostuksia kustakin esineestä, jolloin kokonaisuus jää hämäräksi.

Me ideoimmekin Miehen kanssa express-museokäynnin. Museovieras saisi käteensä A4-kokoisen kartan tai huonejärjestyksen, jossa olisi kiteytetty joka huoneen idea ja merkitys sekä selvästi mainittu ajankohta, jos sillä on merkitystä. Pikakurssin lisäksi voisi olla kustakin huoneesta nostettu esiin jokin tyypillinen tai erikoinen esine tyyliin "Huomaa Napoleonin salkku!"

Eilisestä käynnistä jäivät mieleen ja kameraan juuri jotenkin erikoiset tai muuten vain silmiinpistävät esineet, ja täytyy myöntää, että Suomen sodan kulku tai historiallinen merkitys meni ohi. Harmi, sillä museossa OLI Napoleonin salkku ja paljon muitakin hienoja esineitä.

Museovierailu oli siis positiivinen, mutta samaa ei voi sanoa kahvilakäynnistä. Olin jo ehtinyt ihmetellä, miksi Helsinkiin mennessämme menemme aina Stockan yläkertaan tai Strindbergin kahvilaan. Nyt taas muistin, että vieras paikka on riski. Stockalla ja Strindbergillä ainakin tietää, mitä saa. Eivätkä niiden tarjoomukset ole koskaan suuresti pettäneet.

No siis. Otimme lohipiirakkapalat, jotka näyttivät hyviltä. Ne sai itse lämmittää mikrossa, jonka jälkeen ne olivat vetisiä. Ei olisi pitänyt lämmittää. Sitten mietin, ottaisinko Väinämöislakin näköisen pullan, mutta mieleni teki leivosta. Tarjolla oli sinisiä leivoksia, joiden nimi oli Kalevala-leivos. Minulle sanottiin, että sisällä olisi hilloa. En kysynyt, mitä hilloa, mutta otin leivoksen päivän teeman kunniaksi. Ajattelin, että hyvällä tuurilla siinä olisi mustikkaa, mutta todennäköisesti puolukkaa. Onhan puolukalla iso rooli Kalevalan lopputarinassa.

Leivoksessa mitään hilloa ollut. Se oli masariini. En viitsinyt valittaa enkä kysyä, miten sininen sokerikuorrutus muuttaa masariinin Kalevalaksi. Ihan hyvä masariini, ei siinä mitään, mutta petyin silti.

Kahvilan viereisessä huoneessa oli upea näyttely venäläistä posliinia. Uskomattomasti koristellut lautaset ja teeastiastot panivat kyllä miettimään, mikä valtava määrä työtä on aikoinaan hallitsijaperheen ja muun aateliston eteen tehty. Tosin niin on kai nykyäänkin. Lähihistoriaa posliineissa toivat esille pari ruukkua, joissa oli mm. Juri Gagarinin ja Urho Kekkosen kuvat.

Kalevala-näyttely Ateneumissa oli sitten mahtava. Nautin joka huoneesta. Esillä oli tuttujen Gallen-Kalleloiden lisäksi Robert Ekmanin ja aikalaisten hempeän värisiä, antiikin tyyliin puettuja Kalevalan sankareita ja uudempia, värikkäitä teoksia. Suosikiksemme nousivat I.K. Inhan valokuvat ja ornamenttikuvioiset pellavalle maalatut taulut. Taiteilijan nimeä emme kumpikaan valitettavasti muista.

Vaikka olimme käyneet ennen näyttelyyn tutustumista kahvilassa, jossa söin kuivahtaneen prinsessaleivoksen, olimme sen verran väsyneitä, että meiltä jäi huomaamatta opastus (jos siis sellaista jossain oli) uusien, tätä näyttelyä varten tilattujen teosten osastolle. Illalla kotona luin Hesarista, että sellainen olisi ollut jossain ensimmäisessä kerroksessa. Kyllä harmitti. Ensiksi se, että sanomalehtemme tulee päiväpostin mukana eli emme ehtineet lukea sitä ennen lähtöä, ja toiseksi se, että opastus oli huono.

Kaiken kaikkiaan päivä oli kuitenkin mukava. Ajoimme kotiin Herkun kautta, joten olemme nautiskelleet tänäänkin leivoksista. Ensi viikolla alkaa sitten arki ilman herkkuja. Ainakin olisi tarkoitus.

(Kuvia tulee, kunhan saan niitä ladattua. Nyt se ei jostain syystä onnistu.)
Kuvassa mainittu Napoleonin salkku.