Sanoja, joita ei löydä

Suomen kielestä puuttuu fraasi, jolla kertoa sympatiastaan silloin, kun on tapahtunut jotain vakavaa.

Keskustelin Ystävän kanssa. Hän kertoi sukulaisestaan, jolla on vakava sairaus. Ei aivan perhepiiriä, mutta läheinen omainen kuitenkin. En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.

Me sanomme "otan osaa", kun joku on kuollut. Ja sanomme "olen pahoillani", kun olemme tehneet jotain. Mutta meillä ei ole fraasia, jota voisimme käyttää, jos on tapahtunut jotain onnetonta, jota haluaisimme pahoitella.

Muistan, kun olin sairaslomalla, kauan sitten, ja kerroin tapaamilleni ihmisille, etten voi saada lapsia. En enää muista, mitä ihmiset sanoivat, mutta muistan, ettei juuri mikään kommentti tuntunut hyvältä. Ajattelin jo silloin, että meillä olisi hyvä olla jokin fraasi, joka ilmaisisi sanojan osanoton ja kertoisi kuulijalle, että hänet on kuultu.

Monissa lapsettomien kommenteissa, blogeissa ja keskustelupalstoilla, toistuu tämä sama asia. Ne, jotka kertovat tilanteestaan muille, saavat kuulla monenlaista. Tavallista on, että lapsensaantivaikeudestaan kertovaa yritetään lohduttaa esimerkiksi kertomalla tutuntutusta, joka sai lapsen, "kun ei enää yrittänyt" tai "kun otti koiran". Myös neuvo adoptoida heitetään noin vain, ajattelematta, että adoptio ei ole mikään helppo ratkaisu. Surullisen asian kanssa painiskeleva ei myöskään piristy "onhan monilla vielä huonommin" -kommenteista.

Uskon, että ajattelemattomat kommentit johtuvat ainakin osittain siitä, että ihmiset haluavat sanoa jotain, mutta eivät tiedä mitä. Koska kukaan ei ole kuollut, ei voi sanoa"otan osaa". (Moni lapseton itse asiassa ajattelee, että joku ON kuollut, vaikka häntä ei fyysisesti ollutkaan.) Sitten he lipsauttavat ensimmäisen ajatuksen, joka jotenkin liittyy asiaan. Minäkin aloin mainitsemassani keskustelussa pohtia sairautta ja muistella omia sukulaisiani.

Jos meillä olisi jokin yleisesti käytetty lause, jonka voisi tilanteessa sanoa, voisi se vähentää vastaanottajaa mahdollisesti loukkaavia kommentteja ja väkinäisiä piristysyrityksiä.

Läheiset ystävät ja sukulaiset eivät fraaseja yleensä tarvitse, koska läheistä voi vaikka halata, mutta kun edessä seisoo vieraampi, ei lämmintä osanottoa kuvaava lause olisi minusta ollenkaan huono juttu.

Jos joku eksyy tänne kommentoimaan, niin kuulisin mielelläni, mitä te sanotte tai teette kuullessanne tuttavan huonoja tai surullisia uutisia?

Anonyy-minä

Bloggaamisen ilo alkaa minulle pikku hiljaa aueta. Vaikka en ole varma, kuinka usein haluan/ehdin päivittää tätä syksyn tullen, on minulle ainakin näin lomalla syntynyt jo oma rytmi koneen kanssa.

Aamupalan jälkeen, jos ei ole mitään menoa, istun sään mukaan joko pihalle tai tuvan sohvalle ja avaan koneen. Teen töitä, seuraan Jaiku-keskusteluja tai etsin jotain netistä, mutta aina ensin tsekkaan, onko blogiini tullut kommentteja ja onko kukaan seuraamistani bloggaajista päivittänyt blogiaan. Tässä saattaa vierähtää melko kauan, koska usein seurailen linkkejä blogeista toisiin.

En vielä koe olevani aktiivinen osa blogosfääriä tai blogistania, mutta olen jo huomannut, että bloggaamisessa on kaksi ilonaihetta: toinen on kirjoittaminen, toinen osallistuminen. Kommentoin nimittäin Opeblogiin aikakäsityksistä, ja Sunäitis kommentoi myös. Hän kehaisi sanomaani, jolloin minulle tuli olo kuin pikkulapsella syntymäpäivänä. Haa! Tämä on kivaa!

Kuitenkin tiedän, ettei verkossa ole aina kivaa. Monet lehti- ja verkkojutut kertovat, miten ihmisiä härnätään, kiusataan ja jopa uhkaillaan. Erilaisia ratkaisuehdotuksia on mainittu moderoinnista rekisteröintiin ja nettikoulutukseen. Tuhat sanaa -blogissa ehdotettiin netin käytöstapakurssia, mikä ei kuulosta huonolta ajatukselta, mutta toki yhtä epärealiselta kuin vanhemmuuskurssi, jonka jälkeen vasta saisi ruveta "lapsentekoon". (Tämmöinen kurssi käy lapsettoman mielessä varsin usein, kun kuulee lasten kaltoinkohtelusta)

Minusta kysymys on käytöstavoista eli kulttuurista. Ihmiset käyttäytyvät eri lailla elävässä elämässä, mikseivät siis myös verkossa. Kun aloitin verkkoelämäni, kysymys nimestä ja kuvasta tuli ratkaistuksi tapaus kerrallaan. Mitään selvää linjaa en alussa vetänyt, mutta pikku hiljaa jonkinlainen strategia on kehittynyt.

Olen nimelläni ja kuvallani esim. Jaikussa ja työhön liittyvissä jutuissa sekä tietysti myös Facebookissa. Lapsettomien keskusteluissa tai terveyteen liittyvissä keskusteluryhmissä olen nimimerkillä. Tässä blogissa käyttöönottamani Minttu-nimimerkki liittyy elämääni, ja tutuille olen blogia mainostanut, eli tämä on eräänlainen välimuoto anonyymistä ja tunnetusta minästä.

Olen aina minä, eli osallistun sitten nimellä tai nimimerkillä, käyttäydyn samalla tavalla. Puheenaiheet ja huumorin taso vaihtelevat, mutta en juuri kiroile enkä koskaan kiusaa tai uhkaile. Enhän tee sitä elävässäkään elämässä. Yritän välttää kiusoittelemistakin, mutta se ei aina onnistu - kysykää vaikka Mieheltä.

Pysyn myös poissa keskusteluista, joissa käytetään mielestäni epäkohteliaita tapoja. Jaikussa ja monissa blogeissa tavat eivät ole ongelma. Vaikka keskustelu käy joskus kiivaana, ylilyöntejä näkee tosi harvoin.

Ei silti, ettei joskus tekisi mieli kirjoittaa jotain loukkaavaa. Varsinkin jos toinen osapuoli on aloittanut. Silloin yritän muistaa Äitini ohjeen "Viisas väistää" ja vetäytyä keskustelusta. Yön yli nukuttua harmistus tai loukkaantuminen on yleensä saanut oikeat mittasuhteet, eikä kipakkaan vastaukseen ole enää aihetta.

Paras konsti nettikäyttäytymisen parantamiseksi taitaisi siis kuitenkin olla se kasvatuskurssi uusille vanhemmille ;)

Luontoääniä

Pari aurinkoista - ja lämmintä - päivää tekee ihmeitä. Olo on entistä rentoutuneempi, eikä kesä tunnu enää kolealta. Heräämme aikaisemmin kuin aikaisemmin, koska haluamme koko päivän hetket.

Aamun paras hetki on hakea sanomalehti pyjamaan pukeutuneena ja jäädä portaille istumaan. Aamupesun on voinut tehdä saunalla ilman, että varpaat tuntuvat jäätyvän. Tänään istuin kylpytakki päällä mainituilla portailla ja kuuntelin lintuja. En tunnista niitä, mutta nautin viserryksestä.

Aamupäivällä patiolla istuessamme ihmettelimme napsahtavaa ääntä, joka kuului lupiinipellosta. Samankaltainen ääni kuuluu, kun rastas napsii ötököitä suuhunsa. Tämä ääni oli kovempi ja toistuva. Päättelimme lopulta sen olevan lupiininsiementen lähtölaukaus.

Tässä vaiheessa kesää kuulee myös sirkkoja. Lupiinipeltomme on ilmeisen hyvä paikka hyönteisille, koska sirkkojen sirityksen lisäksi sieltä kuuluu vaihtelevaa pörinää ja surinaa. Kuvasta näkee joten kuten, että lupiinit ovat tässä vaiheessa kesää aika kurjan näköisiä, mutta onneksi horsma kukkii.

Lähistöllä on pari hevostaloa, joten luontoääneksi on vakiintunut kavioiden kopse. Hevosia emme näe joka päivä, mutta aina äänen kuulessamme pysähdymme odottamaan ratsuja.

Siritys, sirinä ja pörinä merkitsevät rauhaa ja hiljaisuutta. Tyynellä ilmalla ei edes viiri kopsahtele lipputangossa. Miehelle riittäisivät luonnon äänet, mutta minä olen viehtynyt pikkuradiooni, joka soi klassista musiikkia sen verran hiljaisella, ettei se peitä muita ääniä.

Vielä yksi luontoääni: kämmenen läimähdys paljasta ihoa vasten ja lyhyt manaus. Paarma iski jälleen. Ne mokomat kun eivät paljon ääntele.

Sukulointia ja shoppailua eli sukkulointia ympäri Suomea

Juuri edellisessä postauksessa kerroin, että autoajelut ovat vähentyneet, ja nyt sitten ajoimme tankin tyhjäksi, kun kävimme Siskon luona ja samalla reissulla kuljetimme ostamamme tuolin kotiin.

Kyllästyimme viileisiin säihin ja lähdimme siis Siskon perheen luo. Matkalla pysähdyimme paljon puhuttuun Ideaparkiin. Vepsäläinen myi mallikappaleita 40 prosentin alennuksella, joten meitä kohtasi hyvä onni ja saimme pitkälle ja pätkälle sopivan nojatuolin 40 %:n alennuksella.

Tämä ei ollut ensivisiitti Ideaparkiin. Emme ajele ostosparatiisien perässä (vaikka ymmärrän kyllä marttakerhojen matkat Tuuriin), mutta Ideapark osuu reitin varrelle, joten olemme siellä pari kertaa pysähtyneet. Mies on usein tehnyt vaate- tai kenkäostoksia, mutta minä olen yleensä keskittynyt ruokailuun. Tällä reissulla löytyi sopiva yhdistelmä: ensin bagelit Arnold'sissa ja sitten jälkiruokajäätelö italialaista gelatoa myyvässä kahvilassa.

On sääli, ettei edes Ideaparkin kaltaisessa paikassa ole kunnon kahvilaa. Kunnon kahvilalla tarkoitan paikkaa, jossa saisi hyviä sekä suolaisia että makeita ja annoksina haudutettua teetä. En suostu juomaan "haudutettua teetä tuosta kannusta", joka on seisonut kannussa ties kuinka kauan. Otan mieluummin pussiteetä. Arnold'sin Earl grey-pussit olivat muuten oikein hyvät, ja kun sähläsin ekan pussin rikki, niin myyjä sanoi heti, että voisin ottaa uuden.

Saimme myös huonekaluliikkeessä hyvää palvelua, joten Mies istuu nyt uudessa nojatuolissa ja on tyytyväinen. Tuolin takia teimme ylimääräisen reissun kotiin. Mies halusi ajaa "maisemareittiä", mikä on kiertoilmaus sille, että emme mene suorinta moottoritietä pitkin, vaan huristelemme pienempiä teitä. Täytyy myöntää, että maisemat ovat upeat, ja tänään oli vielä niin hieno päivä (siis eilen), mutta mieluummin etenisin pitkin moottoritietä ilman vastaantulijoita ja hirvet aidan takana.

Vanha tuoli lähtee maalattavaksi ja mökille käyttöön. Me kierrätämme huonekaluja aina, kun vain voimme. Myös vaatteet kiertävät, ensin sukulaisten luona ja loput UFFen laatikkoon tai kierrätyskeskukseen. Itse tuskin kierrämme enää loppulomalla muualle kuin mökille ja takaisin. Nyt vain toivotaan, ettei kesän ainoa lämmin päivä mennyt meillä autossa istuessa.

Tietokone - iloa, muttei ilmaiseksi

Tänään Hesarissa oli iso juttu siitä, miten paljon tietokoneet kuluttavat energiaa. Esimerkiksi Telia Soneran palvelimet kuluttavat yhtä paljon kuin Kauniainen, eikä yksittäisen tietokoneenkaan omistaja ihan vähää kuluta. Yksi Google-haku vie energiaa saman verran kuin tunti energiasäästölampun valoa.

Heti tuli huono omatunto. Olen viettänyt pari päivää tämän makkoseni (MacBook) päivitysten kanssa ja kuljettanut konetta pitkin kauppareissuja ilmaisen nettiyhteyden perässä, joten nyt kun kaikki on taas ok, niin ei ollutkaan kiva jatkaa bloggaamista.

Ajattelin kyllä taannoin riisikeitintä ostaessani, ettei pieni taloutemme kaipaisi enää yhtään sähkölaitetta, mutta tietokoneen kanssa työskennellessäni en ole sähkönkulutusta miettinyt. Nyt energia-aatosten lisäksi tuli hiilidioksidipäästöpohdintaa. Tosin Hesarin jutussa mainittiin, että Suomi ei ole palvelimille pahin mahdollinen paikka, vaan täällä olisi mahdollista hyödyntää viileää ilmastoa ja vesistöjä.

Huono omatunto on nykyään pysyvä seuralainen, ainakin uutisia katsellessa ja lehteä lukiessa. Jos omatunto ei kolkuta jostakin energia-asiasta, niin sitten maailman epätasa-arvoisuudesta, tai jos ei muusta, niin omasta elämäntavasta, syömisestä, liikkumisesta tai vaikka nukkumisesta. Ja nyt siis myös tietokoneen käytöstä.

Yritän tehdä jotain, mutta aina tuntuu riittämättömältä. Kompostointi tai kierrättäminen tuntuvat pisaralta meressä, kun kuitenkin meillä on auto ja kilometrejä kertyy mökkireissuista aika paljon. Eikä se, ettemme harrasta lentomatkailua, paljon lohduta.

No, pieniä tekoja aion tehdä jatkossakin. Jossain vaiheessa varmaan tulevat kiellot ja käskyt ja radikaalit toimenpiteet. Ehkä sitten vanhainkodissa, kun sähköä ja kuumaa vettä saadaan vain kerran päivässä tunti kerrallaan, me bloggaajat ja muut 2000-luvun alun aikuiset muistelemme aikaa, kun mitään rajoituksia ei ollut. Meidän – tai teidän muiden – lapsenlapset sitten moittivat meitä tolkuttomasta tuhlauksesta.

Autolla ajaminen vähenee meillä aina loma-aikoina. Saatamme kököttää mökillä yli viikon ilman autoreissuja, jos vain ruokaa on tarpeeksi. Nykyisillä bensanhinnoilla pitemmät matkat suunnitellaan usein niin, että yhdellä reissulla on monta asiaa.

Niin eilenkin. Menimme Helsinkiin ostamaan apupöytää patiolle (Ikeasta oli löydetty sopiva), hoitamaan makkosen päivitystä ja tapaamaan Siskon perhettä sekä viemään Anopille syntymäpäiväkukat.

MacPeople Storesta ostin piuhan, jolla saa koneen yhdistettyä verkkoon. Samalla kyselin neuvoja päivitysongelmaani. Täällä tiedon valtavirran sivulla kinttupolkuvauhdilla kestää päivitysten lataaminen kauan. Viime viikolla Hämeenlinnan kirjastossa käytin ilmaista yhteyttä ja sain neuvojakin, jolloin osa päivityksistä onnistui. Iso lataus aiheutti kuitenkin ongelmia. Sain neuvoja Kollegalta ja vinkin mennä Hesassa M-baariin vanhan linja-autoaseman viereen.

Piuhaa en osannut käyttää, mutta ohjeiden ja ilmaisen wlan-yhteyden avulla päivitys onnistui. Palasin MacPeople Storeen ja ostin innoissani vielä laukun koneelleni. Meitä palvellut nuori nainen oli tosi hyvä. Hän esitteli laukkuja ja antoi samalla pari vinkkiä koneen käytöstä. Hän oli ystävällinen ja asiantunteva. Siihen kauppaan on mukava palat myöhemminkin.

M-baari oli myös mukava kokemus. Mies muisti, miten sama paikka oli hänen lapsuudessaan Valion jäätelöbaari. Pohjakaavaa lukuun ottamatta kaikki oli tietysti muuttunut. Lapsena hän söi siellä jäätelöä, nyt aikuisena joi valkoviiniä. Söin jonkinlaisen voileivän, mutta seurasin päivitystä niin innokkaasti, etten enää muista, millainen se oli. Sen muistan, että siellä sai valita usean teelaadun joukosta irtoteetä, mikä on loistava juttu. Aina kun saa irtoteetä teepussien sijaan, on teenjuojan syytä olla tyytyväinen.

Päivän kruunasi pikavisiitti Linnanmäelle. Siskon perhe vietti siellä koko päivän, mutta me vain käväisimme. Oli kiva katsella, miten lapset ja isommatkin nauttivat eri pyörityksestä ei laitteissa. Olen viimeksi käynyt Lintsillä joskus nuorena, joten koko alue näytti ihan erilaiselta.

Tietokoneen iloja on mm. se, että voin katsella Lintsillä ottamiani kuvia ruudun kokoisina. Ilahduin myös siitä, että tällä vaatimattomalla blogillani on jo lukijoita ja olen saanut kommenttejakin. Kiitos! Sain uutta potkua kommentoida itsekin.

Hölkän hurmaa!

Juoksin tänään yli 5 kilometriä! Se ei ole monellekaan kuntoilijalle iso juttu, mutta minulle on. Aloitin hölkkäämisen noin viisi vuotta sitten, kun fysioterapeutti puoliksi imarrellen ”sulla olisi hyvännäköinen kroppa, jos vähän tekisit jotain” ja puoliksi uhkaillen ”toi issiasvaiva vaan pahenee, jos et tee mitään” sai minut lähtemään liikkeelle.

Aloitin jonkin kuntoilulehden ohjeilla. Jutussa luvattiin, että ohjelmaa noudattamalla juoksisi viiden viikon kuluttua viisi kilometriä. Ohjelman ideana oli vuorotellen kävellä ja juosta ja pikku hiljaa vähentää kävelyn osuutta. Noudatin sitä pari-kolme viikkoa ja pääsin sen verran hölkkäämisen makuun, että jatkoin.

Alussa kävelin viisi minuuttia ja juoksin minuutin. Näytin varmaan hölmöltä, kun hölkkäsin vasen käsivarsi koukussa kasvojen edessä. Katsoin nimittäin koko minuutin kelloa enkä hölkännyt sekuntiakaan yli minuutin. Enkä olisi jaksanutkaan. Minuutin jälkeen tuntui siltä, että keuhkot repeävät. Vartin – eli yhteensä kolmen minuutin juoksemisen – jälkeen olin ihan poikki.

Mutta se kärsimys kannatti. Pääsin pikku hiljaa kuntoon, jossa jaksoin hölkätä kolmisen kilometriä 4 kilsan lenkistäni. Aloitin ja lopetin kävelemällä enkä juossut ylämäkiä.

Kesäloman alussa Sisko tuli lapsineen mökille ja Siskontyttö kysyi lenkkiseuraa. Hän on minua yli 20 vuotta nuorempi ja joukkueurheilija. Neljän kilsan lenkki on hänelle treenien alkupala. Siskontyttö ihmetteli, ettenkö minä muka jaksaisi juosta koko matkaa, joten pakkohan minun oli yrittää. Menimme rennosti hölkäten, enkä voinut ylämäessäkään luovuttaa, vaikka keuhkoissa tuntui repivältä. Hölkkäsin siis Siskontytön vanavedessä koko matkan ja vain katselin, kun hän otti vielä loppukirin.

Sen lenkin jälkeen olen hölkännyt koko matkan ja tänään siis kokeilin pitempää lenkkiä, joka on mittauskerrasta riippuen 5,5 – 5,8 kilsaa. Mittaan lenkkejä Sports Trackerilla, joka on ainakin Nokian kännyköihin ladattava ohjelma (tms. en ole näistä termeistä ihan varma). Minulla pomppii kännykkä aina taskussa, koska mittaan lenkkejäni ja myös kuuntelen podcasteja. Suosikkejani ovat Ylen Alivaltiosihteeri ja CBC Radion Spark. Olen suunnitellut opiskelevani lataamaan myös musiikkia, se siivittäisi askelia entisestään.

Juokseminen, tai hölkkääminen, ei ole minulle vieläkään helppoa. Lähteminen on melkein aina vaikeaa, eikä lenkillä hikoileminenkaan ole mukavaa, mutta tänään menossa oli iloa, koska jo puolessa välissä tajusin, että jaksan hölkätä koko matkan. Seuraava tavoite on sitten yli 6 kilometriä...ehkä joskus jopa 10...

Melkein täydellinen lomapäivä?

Heräsin tänään 13.30. Siis iltapäivällä! Osasyynä pitkiin yöuniin on parin edellisen yön valvominen, mutta myös iltaisin ottamallani migreeninestolääkkeellä on "sivuvaikutuksena" hyvä yöuni. Mies oli herännyt pari kertaa puolen päivän kahta puolen, mutta koska satoi, päätti jatkaa unia eikä herättänyt minuakaan.

Onnistuimme siis nukkumaan aamuisen sateen yli ja saatoimme syödä aamupalan pihalla. Viileähän on, mutta pitkähihaisiin sonnustautuneina söimme voileipiämme ja vihanneksia. Tuuli vähän haittasi lehdenlukua, mutta muuten oli ihana hetki: tuulenhumina, öttiäisten surina, lehden rapinaa, teetä ja kruununa uunituoreita karpalomuffinseja.

En ole mikään superleipuri, minkä Sisko hyvin tietää, mutta olen ihastunut tänä kesänä helppohin, sekoitettaviin kakkuihin ja muffinseihin. Karpalo-tuorejuustomuffinsien ohje on Brunssi-nimisestä kirjasta, jonka löysin Akateemisen alesta keväällä. Ostin eilen kuivattuja karpaloita ja tuorejuustoa, ja muut leivonta-ainekset löytyivät kaapista muutenkin. Joten ennen kuin Mies sai itsensä sängystä ylös, minulla oli muffinsit uunissa ja tiskit tiskattu! Kuva herkuista ohessa, ja kiitos Annelle, jonka kommentin innoittamana sain kuvan ladattua jo edelliseenkin tekstiin.

Otin aamiaisen jälkeen lisää kuvia kukista, joten niitä on luvassa myöhemmin enemmän. Sitten Sisko soitti, ja puhuimme taas "ei oikeen mistään erikoisesta" tunnin verran. Mikäs on puhuessa pation reunalla istuessa; hän tosin joutui pitämään sadetta mökin verannalla.

Puhelun jälkeen tein vähän töitä ja nyhdin muutamia rikkaruohoja ruusupensaan juuresta. Sitten olenkin istunut koneen ääressä: Yritin saada tekniikkaa toimimaan ja puhelimen piuhan kautta modeemiksi, mikä ei onnistunut. Tämmöisenä päivänä epäonnistuminen ei harmittanut, ja päädyin pyörimään netissä bluetooth-yhteyden avulla, kunnes ajattelin, että näin ihana päivä ansaitsee tulla kirjatuksi saman tien tähän blogiin. Matkaradiosta tulee klassista musiikkia Classic radion soittolistoilta, viiri kolahtelee tuulessa, Mies korjailee lepotuolin kiinnityksiä, ja kun nostan katseeni, näen läheisen pellon keltaisuuden. Jotakin rypsi-rapsia sinne on kylvetty.

Kohta lähden vähän hölkkäämään, sitten syömme kesäruokaa eli uusia perunoita ja silakkaa hapanleivän kera. Ruoan jälkeen luen sanomalehden loppuun ja tartun ehkä kirjaan. Tarjolla ovat Orhan Pamukin Valkoinen linna, uusi James Bond -kirja, Nina Revon Arpi ja uusi Mma Ramotswe -dekkari englanniksi. Näistä kaikista tulee myöhemmin jonkinlainen kuvaus uuteen blogiini Luettua. Tämä on blogikesä!

Kukkaloistoa saisi olla enemmänkin

Haluaisin tähän kuvan pionista, joka kukkii mökkipihallamme. Olemme kuitenkin sen verran syrjässä valtakaistalta, että kuvien lataaminen on liian hidasta. Istutimme viime syksynä pioninjuurakoita, jotka kaikki lähtivät kasvuun. Ennestään pihalla on kaksi vanhempaa pionia, joista toinen ei kuki. Kaikki nupunalut paleltuivat ja kuivuivat, mikä tietysti harmittaa. Toivoisin jokaisen kukan ja kasvin menestyvän. En ole vielä niin rutinoitunut puutarhuri, että ottaisin vastoinkäymiset täysin rennosti.

Pihallamme kukkii nyt muutama kukka. Meillä ei ole mitään erikoisia kasveja, tavallisia perennoja vain. Tärkeää on, että kukat pärjäävät ilman erityistä hoitoa, ja toivottavaa on, että ne kukkisivat heinä-elokuussa, kun pystymme olemaan mökillä. Kohta avautuvat päivänliljat ja talon nurkalla olevan ruusun nuput. En tiedä, mikä ruusu se on, mutta tänä vuonna siinä on todella paljon nuppuja. Toivon, että kukkia tulee niin, että saan niitä maljakkoonkin. Useana vuonna nuput ovat kuin homehtuneet ja pudottaneet terälehtensä ennen kuin kukat ehtivät aueta.

Tämä kesä ei ole sellainen kesä, jolloin istutaan koko päivä pihalla ja jolloin ainoa asu on bikinit ja hattu. Tähän mennssä seitsemän aikaan alkaa olla niin viileää ja tuulista, että on pakko siirtyä sisään, kun ei halua sentään tuulipuku päällä istua. Onneksi tämä kesä ei ole sellainenkaan, jolloin sateenropina sekä herättää että tuudittaa uneen.

Tavoitteenamme on istuttaa joka kesä jotain, vaikka vain yksi taimi. Sillä tavalla piha vehreytyy pikku hiljaa. Tahti on tosin kiihtynyt viime vuosina, kun tuloksetkin alkavat näkyä. Puutarhanhoidon avulla olen oppinut hieman kärsivällisyyttä. Tosin paras hetki on aina silloin, kun on ollut hetken poissa ja todella näkee, miten kaikki on kasvanut.

Tänään Hesarissa oli juttu, että suomalaiset ja ruotsalaiset pitävät eniten romanttisesta maalaistyylistä. Ei tietysti ole kiva huomata kuuluvansa valtavirtaan, mutta sitä tyyliä on mökkiimme yritetty saada. Ihan pitsisintä versiota meillä ei ole, mutta jonkin verran kukkakuosia. Pihastakin yritän luoda kukkien täyttämää värikylläistä puutarhaa, jossa on suuria kukkapenkkejä täynnä erilaisia kukkia. Mies tosin tykkää nurmikosta ja leikkaa nekin alueet, joista haaveilen vanhanajan ketomaista ruohikkoa.

Kirjoja ja kukkapenkkejä

Päätän heti kirjoittaa jotain ainakin osasta lupaamistani asioista niin saan tuntumaa tähän kirjoittamiseen.

Ensin kirjoista. Tänä kesänä on lukeminen jäänyt vähemmälle. Sisko, Veli ja Miehentytär perheineen ovat vierailleet mökillä, joten aika on mennyt heidän kanssaan. Kun talossa on kolme lasta (1v. - 4 v. - 8 v.) niin ei edes sanomalehtiä ehdi lukea ja illalla nukkumaan mennessä on niin väsynyt, ettei jaksa nostaa kirjaa, pokkariakaan.

Kirjastossa ja kirjastoautossa on kuitenkin käyty. Olen lueskellut puutarhakirjoja, koska tavoitteena on tänä kesänä laajentaa yhtä kukkapenkkiä. Istutin viikko sitten perennoja viime kesänä kaivettuun penkkiin ja samalla päätin, että siinä oli viimeinen kukkapenkki, jota varten kaivetaan mitään. Seuraava (laajennus) perustetaan sanomalehti- ja multakerroksen päälle kohopenkiksi. Toiveena on saada sormustinkukka vihdoinkin kasvamaan.

Uudella patiolla ei ole tarjennyt istua kuin takki päällä, mutta yhden dekkarin sain luettua. Kertoneeko yli- vai alikuormittuneista aivoista, mutta en muista, mikä se oli, ja se on jo palautettu kirjastoon? Kati Tervon Kesäpäiväkirjan olen aloittanut, mutta taitaa jäädä kesken. Lainasin viime reissulla pari muutakin muistelmatyyppistä kirjaa.

Sarjakuvalöytö: Mikko Ketola & Anssi Rauhala: Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Osat 1 ja 2 on luettu. Mies ei tykännyt Da Vinci koodimaisesta juonesta, mutta minusta sekä teksti että kuvat olivat loistavia. Erityisplussaa naispuolinen sankari.

Tässäpä tulivat käsitellyiksi sekä kukkapenkit että kirjat; kahviloista seuraavalla kerralla. Viime Hämeenlinnan reissulla tulikin testattua pari.

Blogi puhelujen korvikkeena?

Sain inspiraation tähän blogiin tilanteesta, jolloin olisin halunnut soittaa Siskolleni, mutta tiesin, ettei hän pääsisi vastaamaan. Ei minulla mitään erityistä asiaa olisi ollut, kunhan olisin höpötellyt jotain ja kysellyt kuulumisia. Soittelemme melko usein, vaikkei mitään erikoista olisikaan. Jos hän on soittanut minulle, enkä ole päässyt vastaamaan, hän usein lähettää tekstarin tyyliin "ei mulla mitään asiaa oikeestaan ollut", mikä olkoon myös tämä blogin otsikko. Taito puhua puolen tunnin ja jopa tunnin puheluja ilman asiaa jaksaa muuten vieläkin hämmästyttää Miestä.


Saa nähdä, kuinka ahkera bloggaaja minusta tulee ja mitä aiheita alan käsitellä. En lupaa intiimejä paljastuksia parisuhteesta, mutta niin tärkeä Mies on elämässäni, että jotain hänestä varmaan tänne tulee. Lapsettomuus on osa identiteettiäni, joten kommentteja maailmanmenoon lapsettoman silmin voi olla odotettavissa. Sivupalkissa mainittu puolilapsettomuus tulee siitä, että Miehellä on Tytär ja Lapsenlapsia.

Sivupalkissa lupailen kirjoittaa myös kirjoista ja kukkapenkeistä, joita voi pitää harrastuksinani. Kahvila-arvioita teen silloin tällöin: käymme retkillämme useammin kahvilla (Mies) ja teellä (minä) kuin varsinaisesti syömässä. Juokseminen - tai hölkkääminen - on pari vuotta vanha harrastus, jota en olisi aloittanut, jos ei olisi ollut pakko. Selkäjumi helpottuu, kun vähän hölkkää.

Blogin otsikko ei ainakaan lupaa kenellekään mahdolliselle lukijalle liikoja.